Jäähyväiset oli sanottu, mutta kauppaneuvos oli jo ennakolta vakavasti pyytänyt Dorotheeta ja muita saattamaan tulleita tuttaviaan olemaan lausumatta hänen arvonimeään, ja herra Mahlhuber, kuten hänen nimensä nyt yksinkertaisesti kuului, oli juuri noussut vielä kerran vaunussa seisomaan, järjestääkseen toisin selkä- ja istuinpatjaansa, kun ajajan piiska voimakkain sivalluksin sattui vaunun eteen valjastettuihin hevosiin ja nämä niin nopeasti ja äkkinäisesti lähtivät liikkeelle, että siihen aivan valmistumaton herra Mahlhuber lensi vieraan syliin istumaan.
»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi hän kimmahtaen, omalle paikalleen asettuakseen, uudelleen pystyyn niin nopeasti kuin se oli hänelle mahdollista, ja tehden vieraalle kohteliaan kumarruksen, joka kuitenkin oli vähällä tehdä tepposen naiselle, »en luullut, että lähtisimme niin nopeasti; tuskinpa kello voi vielä olla yhtätoista».
Vieras ei vastannut sanaakaan. Hän oli ensin synkkänä rypistänyt kulmakarvojaan, mutta katsaus mieheen itseensä lienee sanonut hänelle, kenen kanssa hän tässä oikeastaan oli tekemisissä. Antaen siis kasvoilleen taas entisen levollisen ilmeen hän katsoi ääneti ja vakavana suoraan häntä vastapäätä olevaan kakkoseen, aivan niinkuin herra kauppaneuvosta ei olisi laisinkaan ollut maailmassa.
»Istukaa herran tähden kerrankin!» sanoi nainen, joka siihen saakka oli pitänyt kättään suojellen edessään ja näytti pelänneen samanlaista hyökkäystä, jollainen oli tullut vieraan herran osaksi; »minun hermoni ovat jo ilmankin niin kiihtyneet ja ärtyneet».
Herra Mahlhuber kääntyi nopeasti kauniin puhujattaren puoleen, ja tällä kertaa katukivitys heitti hänet nopealla tempauksella suoraan ja kaikeksi onneksi hänen omalle paikalleen. Vaunun kamala räminä ja huojuminen keskeytti tai esti silloin kaiken mahdollisen keskustelun. Ei saattanut ymmärtää sanaakaan, ja matkustajat painautuivat vaitiollen eri nurkkiinsa ja näkivät Gidelsbachin matalien talojen liukuvan ohitseen — kauppaneuvos omituisin hiljaisen kaihon tuntein, molemmat muut aivan välinpitämättöminä.
»Oi, saisinko pyytää teitä sulkemaan ikkunan, joka on teidän puolellanne?» katkaisi nainen vihdoin hiljaisuuden, kun he olivat jättäneet taaksensa Gidelsbachin viimeiset talot ja ilma huokui esteettömästi ja raikkaasti yli kukkivien ketojen; »minulla on niin kova hammassärky ja pelkään, että veto saattaisi vahingoittaa minua».
Vastapäätä oleva vieras ei päkähtänytkään paikallaan, ja kauppaneuvos katsoi ensin naista ja sitten vastapäätä olevaa herraa hiukan säikähtyneesti. Hänellä oli ollut hiljainen toivo saada lupa gidelsbachilaisen sikaarin sytyttämiseen, ja jos ikkuna, johon ulkona vallitseva ihmeellisen lämmin ilma ei ollut saattanut kiinnittämään laisinkaan huomiota, suljettaisiin, ei sitä enää voisi ajatellakaan.
»Ettekö hyväntahtoisesti jo sulkisi vieressänne olevaa ikkunaa?» sanoi nainen jälleen, suomatta hänelle pitkää miettimisaikaa, hiukan kovemmalla äänellä, aivan kuin peläten, että hän kaiken lopuksi kuulee huonosti; »en voi sietää tuulta».
»Mutta, rouva, tällaisella ihanalla ilmalla?!» uskalsi kauppaneuvos pintapuolisesti huomauttaa, sen kuitenkaan auttamatta häntä vähääkään; sillä nainen, jolla oli kutakuinkin päättävä luonne ja joka todennäköisesti oli ollut matkoilla jo useita kertoja, yksinkertaisesti nousi seisomaan, kumartui hieman arasti väistyvän naapurinsa ylitse, nojasi vasemmalla kädellään ikkunanpuitteeseen ja nosti itse ruudun ylös. Herra Mahlhuberista tuntui siltä kuin nainen silloin olisi itsekseen mutissut jotakin, mikä ei kuulostanut juuri kiitokselta; hän ei kuitenkaan voinut sitä täysin ymmärtää ja oli todella myöskin tuosta päättäväisestä liikkeestä liian hämillään, kiinnittääkseen siihen oikein huomiota.
Kaikki keskustelun mahdollisuus näytti siten jälleen tyrehtyneen, ja häntä vastapäätä olevan miehen — joka todennäköisesti oli englantilainen — näyttäessä mykältä kiskoi nainen isosta, sisältä vihreällä vahakankaalla vuoratusta eväsvasusta esiin vihanneksia, sämpylävoileipiä, makkaraa, juustoa ja linnunpaistia ja aloitti päivällisensä, nähtävästi säästyäkseen ostamasta seuraavalla asemalla ateriaa, jonka nauttimiseen vaunun ohjaaja tavallisesti antoi kymmenen minuutin ajan.