Herra kauppaneuvos mukautui kohtaloonsa, siirrähti paikoilleen, nojasi päätään taaksepäin, pyysi vastapäätä olevalta herralta, saamatta häneltä taaskaan mitään vastausta, anteeksi, jos hänen jalkansa mahdollisesti häiritsisivät tätä, pani kädet ristiin helmaansa ja koetti nukahtaa. Sen hän sai tehtyäkin samalla hetkellä kun ajaja puhalsi torveaan, vaunu pysähtyi, vaununhoitaja avasi oven ja huusi, että tässä syödään päivällistä ja että matkustajain olisi hyväntahtoisesti tultava pois vaunusta.
Vieras nousi silloin ilman muuta — loppujen lopuksikaan hän ei saattanut olla englantilainen, sillä hän näytti aivan hyvin ymmärtävän saksaa — astui kauppaneuvoksen liikavarpaille, pyytämättä sitä anteeksi — kyllä hän sittenkin oli englantilainen — ja lähti vaunusta syömään päivällistään, kun taas nainen, kauppaneuvoksen päättämättömänä aprikoidessa mitä tehdä, suljetti taas vaunun oven pelätyn hammassäryn takia. Kunnes hän oli asiaa harkinnut, kului useita minuutteja, ja kun hän lopuksi vihdoinkin käski vielä kerran avata oven ja meni ulos, sai hän siellä vielä sen verran aikaa, että ehti maksaa ruokansa puolella taalerilla ja huomata liemen olevan liian kuumaa syötäväksi, kun ajaja toitahdutti taas lähtömerkin ja vaununhoitaja kiskaisi auki oven, huutaen: »On aika lähteä, hyvät herrat!»
»Aterian jälkeen», kuten herra Mahlhuber nyt sanoi, hän oli tottunut nukahtamaan, ja vaikkapa ruoka oli häneltä jäänytkin saamatta, ei se hänestä näyttänyt riittävältä syyltä myöskin unen menettämiseen. Toistaen kaikki entiset valmistelunsa hänen tällä kertaa tosiaankin onnistui pysyä vaununnurkkauksessaan, ja vasta aurinko, joka paistoi vinosti sisään vaununikkunasta, suoraan hänen silmiinsä, herätti hänet hänen makeasta unestaan, jota hän oli nauttinut kutakuinkin kaksi kokonaista tuntia.
»Ah, saisinko pyytää teitä nostamaan ikkunaruudun ylös?» olivat ensimmäiset sanat, jotka kajahtivat hänen vielä unenhortoiseen korvaansa, kun hän heräsi ja katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen — sillä siihen saakka hän oli vakavarmasti uskonut makaavansa kotona sohvallaan ja ihmetteli, minkä ikkunan Dorothee tahtoi ylös nostettavaksi — ja hänen kaunis naapurittarensa tyrkkäsi häntä hiljaa ja lisäsi kuiskaten: »Tuo toinen herra on varmaankin kuuro taikka ei ymmärrä ollenkaan saksaa, sillä ei sillä hyvä, ettei hän liikahdakaan, kun häneltä jotakin pyydän, ei, hän vetää joka kerta ikkunanruudun yhtä nopeasti alas kuin minä voin saada sen ylös — hän ei välitä hiukkastakaan hermoistani.»
»Se raakalainen!» sanoi kauppaneuvos täyttäessään huoaten hänen pyyntönsä — eihän hän voinut sallia, että hänet asetettaisiin samaan ihmisryhmään kuin sellainen mies! Mutta tämä lyhyt sananvaihto olikin poistanut esteet, jotka siihen saakka olivat näyttäneet olevan keskustelun syntyä haittaamassa. Herra Mahlhuber vilkaisi naapurittareensa, joka nyt oli nostanut ylös harsonsa ja jolla näkyi olevan säännölliset, milteipä somat piirteet, jollei hän enää nuori ollutkaan, ja sanoi hiukan epäröivästi päätään pudistaen — toinen matkustaja par'aikaa nukkui tai ainakin piti kiinni silmiään, ja hän siis ehkä uskaltaisi tehdä sellaisen huomautuksen: »Niin, matkustus tuottaa monenlaista harmia.»
»Sitäpä en juuri tiedä», vastasi kaunis naapuritar, ottaen taas huivin poskeltaan heti kun ikkuna oli suljettu, »olen aina iloinen kun pääsen liikkeelle; kyytivaunussa vain tuntuu pitkäveteiseltä, kun on jo tottunut matkustamaan junassa.»
»Niin!» sanoi herra Mahlhuber. Hän ei ollut vielä koskaan matkustanut junassa.
»Minulle on matkustaminen huvia», sanoi nainen.
Herra Mahlhuber voihkaisi, sillä tuo muistutti hänen mieleensä sen surullisen, ja vakavan syyn, joka oli karkoittanut hänet hänen kodistaan, ja vastasi hiljaa ja päätään pudistaen: »Ah, toivoisinpa voivani sanoa samoin, mutta mikä asia tahansa lakkaa olemasta huvi, jos sen kerran lääkäri meille määrää.»
»Oletteko sairas?» kysyi nainen osanottavasti.