»Sanonpa teille jotakin, tohtori», vastasi kauppaneuvos, kumea, synkkä päättäväisyys äänessään, »ja teille myöskin, Dorothee — onko serkkunne jo syönyt?»
»Olen kyllä, herra kauppaneuvos, oikein paljon kiitoksia!» huudahti tämä ja puikahti, iloissaan siitä että pääsi niin vähällä, kuin kärppä ulos ovesta. Kauppaneuvos katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän oli sulkenut oven, ja jatkoi sitten levollisesti, mutta tuiki päättävällä äänellä: »Juuri ennenkuin te, tohtori, tulitte, sanoin Dorotheelle: minä olen tullut ja, mikä parempi, en lähdekään enää pois. Miksi minä olen niin nopeasti palannut, se ei kuulu keneenkään, sitä ei tarvitse kenenkään kysyä minulta, sillä minä olen kylliksi vanha tietääkseni, mikä on minulle hyvää ja hyödyllistä ja mikä ei. Olette kai molemmat ymmärtäneet?»
»Kyllä, kyllä, hyvä herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä, sitten pyydän, että ovet suljetaan nyt täällä ja ettei ketään päästetä sisälle ennen huomenaamua.»
»Matta teidänhän pitää sentään syödä, herra kauppaneuvos», huudahti
Dorothee tuskissaan ja peloissaan.
»Kun minun on nälkä, niin ilmoitan kyllä», vastasi tämä jälleen. »Onko teillä mitään muuta huomautettavaa?»
»Ei, herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä on. Siispä toivotan teille ja itselleni hyvää lepoa», sanoi herra Mahlhuber ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä kamarin oven taakse, jonka hän veti kiinni ja pani lukkoon.
»Hän on tullut hulluksi!» sanoi tohtori olkapäitään kohauttaen, pani hattunsa jälleen päähänsä ja kääntyi, lähteäkseen huoneesta.
»Silloin se on teidän syynne!» huudahti Dorothee, pannen kädet puuskaan, »sillä te yksin ahdistitte tuota vanhaa, onnetonta mies-parkaa, kunnes hänen epätoivoissaan täytyi jättää kotinsa ja lähteä maailmalle».