Juuri tänään oli tietysti serkku syömässä Dorotheen luona, ja kun kauppaneuvos astui koputtamatta sisään, kirkaisi Dorothee vain: »Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa!» ja pudotti lientä täynnä olevan lautasen lattialle.
»Hyvää päivää, Dorothee!» sanoi kauppaneuvos, välittämättä sen enempää serkusta, »onko minun huoneeni kunnossa?»
»Jeesus, minun turvani», huusi vanha taloudenhoitajatar, kuulemattakaan kysymystä, »onko herra kauppaneuvos jo tullut?»
»Onko minun huoneeni kunnossa, Dorothee?»
»On, on, herra kulta, mutta mitä Herran tähden on sitten tapahtunut?»
Kauppaneuvos oli jo kääntynyt poispäin, mennäkseen makuuhuoneeseensa, mutta kääntyi vielä kerran ovella ja sanoi ystävällisesti: »Minä olen jo tullut, Dorothee, ja minä jäänkin tänne enkä lähde enää pois, ja jos se munsööri, se tohtori Mittelweile tulee —»
Samassa silmänräpäyksessä koputettiin ovelle, ja ennenkuin kukaan ehti huutaa »Sisälle» tai »Ei saa tulla», aukeni se, ja tohtori itse seisoi kynnyksellä.
»Mutta sanokaahan taivaan nimessä, herra kauppaneuvos —»
»Hyvää huomenta, tohtori», vastasi kauppaneuvos, yhä vielä lakki päässään, matkalaukku kädessä ja päällystakki ynnä sateensuoja kainalossa.
»Mikä kumma tuo teidät takaisin jo nyt, parin päivän kuluttua?» huusi tohtori. »Luulin teidän nyt olevan onnellisesti Münchenissä. — Mitä teille siis on tapahtunut?»