»Sievä pikku kylä!» huusi hänen naapurittarensa vielä kerran, jotta hänen sanansa ainakin kuultaisiin. Mutta kauppaneuvos loi vielä silmäyksen ystävättäreensä, neitiin, jolla oli pitkät kiharat ja ylöskäärityt hihat, pahantuuliseen renkiin ja villakoiraan, kietoutui sitten vaippaansa, painautui lujasti nurkkaansa ja kieltäytyi itsepintaisesti edes yhtymästä Otzlebenin viattomaan ylistykseen.
»Tuopa on kuuro aasi!» mutisi nainen puoliääneen, mutta täysin ymmärrettävästi hampaittensa välitse; »hyvänen aika, että tässä saa kiusakseen vielä tuommoisen ikävän matkakumppanin!» Ja siirtäen isoa eväskoriaan viereensä hän ponnisti molemmilla jaloillaan vastapäätä olevaan istuimeen, pani kädet ristiin syliinsä ja sulki silmänsä hänkin.
15. KOTIINPALUU
Sillä tavoin he sivuuttivat aseman toisensa jälkeen, vaihtamatta enää sanaakaan toistensa kanssa, mutta myös ilman mitään vähimmässäkään määrässä tavallisuudesta poikkeavaa tai häiritsevää tapausta. Nukkumista ei matkustamiseen tottumattoman kauppaneuvoksen tietysti tarvinnut ajatellakaan, ja hänen maksansa oli hänen arvelujensa mukaan varmaankin saanut mustelmia, kun se edelleen, sen hän olisi vaikka vannonut, löi vatsaa ja kylkiluita vastaan. Mutta jokainen peninkulma, jonka he jättivät taaksensa, toi häntä myös lähemmäksi hänen kotipaikkaansa, lähemmäksi kodikkuutta, lähemmäksi mukavaa aamunuttuelämää; jokainen vaunun kolahdus auttoi hänet jonkin, hänen ja Gidelsbachin välillä vielä olevan kiven ylitse, ja pahimmankin hän sieti hymy sydämessään.
Yön kuluessa tuli vaunuun vielä useampia matkustajia: muuan paksu herra, jolla oli kamala nuha nousi vaunuun keskiyön tienoissa, kun he vaihtoivat hevosia eräässä pienessä kaupungissa, jossa oli kauhea katukivitys ja käheä-ääninen yövartija, ja aamupuolella tuli vielä nuori poika, jolla oli jättiläiskokoinen viheriäksi kiilloitettu kasvisäiliö, kertoen olleensa ensimmäistä kertaa jalkamatkalla ja palaavansa nyt jälleen vanhempiensa luokse. Hänen nimensä oli — hänen sanansa mukaan — Karl Becker, hän oli neljäntoista vuoden vanha, koulussa neljännellä luokalla, ja oli viime kokeissa saanut parhaat arvosanat. Mutta kaikki tuo meni kauppaneuvoksen korvien ohitse, ja nainen alkoi sitten paksun herran kanssa keskustella lapsista ja voinhinnoista. Tämäkin kääntyi keskustelun kuluessa kerran Mahlhuberin puoleen. »Hän on kuuro kuin pölkky», sanoi nainen kauppaneuvoksen puolustukseksi, ja niin hän sai olla häiritsemättä.
Tuossa oli Gidelsbach — tien käänne paljasti sen äkkiä heidän katseilleen — nyt he menivät ajosillan ylitse, nyt sivuuttivat viertotien varrella olevan talon — tuolla oli kesäpuutarha, edempänä vasemmalla tuulimylly, ja hiljainen tuulenväre kantoi heidän korviinsa vanhan tornikellon sointuvat lyönnit, jotka ilmaisivat keskipäivän hetkeä.
Kyyneleet nousivat kauppaneuvoksen silmiin: hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut poissa kymmenen vuotta, ja kaupungista tuleville talonpojille sekä halkojen vedättäjille hän nyökäytteli päätään ja iloitsi kuin lapsi leivosten riemuisasta laulusta, hanhien kaakotuksesta ja kyytivaunujen vieressä hyppelevien koirien haukunnasta.
Nyt vaunut vierivät kaupungin vanhan kiviportin lävitse kaupungin kivetyille kaduille. Siellä hän tunsi jokaisen liikkeen, ja kun hän kumartui ulos vaunusta, tervehtiäkseen taas rakkaita, suloisia paikkoja, olivat ensimmäiset hänen näkemänsä tutut kasvot tohtori Mittelweilen, joka tuijotti häneen kuin olisi nähnyt aaveen.
»Kauppaneuvos, piruko teitä riivaa?» huusi hän, jääden hämmästyksissään ja säikähdyksissään seisomaan keskelle katua. Mutta kauppaneuvos ei vastannut sanaakaan, ei edes nyökäyttänyt päätään miehelle, ja kyytivaunut vierivät eteenpäin, päämääräänsä kohti.
Kyytitaloon saavuttua ja kyytivirkailijain tervehdittyä häntä mitä ystävällisimmin hän astui pois vaunusta, hyvästelemättä matkatovereitaan yhdellä ainoallakaan sanalla tai katseella, antoi eräälle miehelle määräyksen, että hänen matkatavaransa on heti vietävä hänen asuntoonsa, ja asteli sitten niin kevyesti kuin lentäisi pitkin kotiin vievää kapeata katua.