»No, kyytivaunu ei teitä silti jätä, hyvä mies», vastasi nainen, painaen, muutamia perin epäystävällisiä sanoja hiljaa mutisten, hattuaan kuntoon. »Eipä minulle ole tällaistakaan koskaan ennen elämässäni sattunut!»
Murtuneena, mutta vastaamatta enää sanaakaan asettui vainottu, pahoinpidelty kauppaneuvos naisen jälkeen vastapäätä olevaan nurkkaan, mutta nyt hän oli lujasti päättänyt olla, tapahtuipa mitä tahansa, antamatta häijylle kohtalolle tilaisuutta käydä kimppuun. Ääneti hän painautui taaksepäin, veti lakkinsa syvään otsalle ja sulki silmänsä. Hän ei sanonut mitään, hän ei kuullut mitään, mitä hänelle puhuttiin, ei valittanut vetoa eikä kuumuutta, ei välittänyt seudun kauneudesta eikä vanhasta naapuritalostaan ja sieti todellakin liikuttavan alistuvaisesti hänen väsyneelle ruumiilleen tuskin lyhyeksi hetkeksikään lepoa suovan öisen kyytimatkan tuottamat uudet kärsimykset.
Erittäinkin Otzlebenissä hän pysyi liikahtamatta paikallaan ja loi suljetusta ikkunasta vain pikaisen syrjäsilmäyksen vanhaan majataloon, palauttaakseen siten toissayön kohtaukset vielä kerran muistiinsa ja kiittääkseen Jumalaansa siitä, että ne kuuluivat jo menneeseen yöhön.
Oli ilta neiti seisoi ovensa ylöskäärityin hihoin, kädet puuskassa, iso avainnippu edessä, esiliinan päällä, ja vieressä olevasta tallista toi puolittainen renki levänneitä hevosia, pahantuulisena käydä kolistaen tohveleissaan pihakivityksen yli. Mikä hiljaisen rauhan kuva — ja sen takana?
»Perhanan penikka!» mutisi kauppaneuvos hampaittensa välitse, nähdessään pienen, seitsemäntoista kertaa ulos heitetyn villakoiran istuvan ovella ja raapivan itseään aivan samalla tavoin kuin hänen sieltä lähtiessään. »Mitään muuta minulta ei puuttuisi kuin tänä yönä vielä sellainen majapaikka vihreässä huoneessa.»
Nainen, ainoa vaunussa oleva matkatoveri, joka oli matkan kestäessä jo useita kertoja puhutellut kauppaneuvosta kysellen yhtä ja toista, mutta ei ollut saanut kertaakaan vastausta, näytti vihdoin tulleen siihen vakuutukseen, että mies oli joko tuiki kuuro taikka ainakin kuuli hyvin huonosti. Saadakseen sen selville — sillä äänetönnä vaunussa istuminen oli hirveätä! — hän taivuttautui nopeasti niin lähelle kauppaneuvosta kuin voi ja huusi hänen korvaansa: »Mikä tämä paikan nimi on?»
»Herrainen aika», sanoi kauppaneuvos hätkähtäen, »kylläpä te pelästytitte minut!»
»Tuon se sentään kuulee», mutisi nainen itsekseen tyytyväisenä. »No», huusi hän sitten taas, »ettekö tiedä, mikä paikan nimi on?»
»Otzleben, mikäli muistan», sanoi kauppaneuvos, siten ahdistettuna.
»Sievä pikku kylä, vai?» huusi nainen taas. Mutta Mahlhuber ei mennyt ansaan. Hän ajatteli rikkiammuttua hatturasiaa, päällyskenkiä, veljentytärtä. — Ne kaikki olivat olleet seurauksia kevytmielisesti aloitetusta keskustelusta.