»Se lähtee kai aivan heti», kuului tervetullut vastaus; »kyytivaunut ovat jo täällä».
»Ah, suuri kiitos; sulkeudun siis vielä kerran suosioonne.»
»Oikein onnellista matkaa!» huusivat nuoret aviopuolisot väkipakolla otetun sedän jälkeen, ja kauppaneuvos huomasi seuraavassa silmänräpäyksessä suureksi tyydytyksekseen jälleen seisovansa lähellä kyytivaunuja, jotka veisivät hänet takaisin hänen Dorotheensa luokse, hänen kotoiseen mukavuuteensa, lepoon ja rauhaan. Välittämättä enää vähääkään junasta hän antoi eräälle numeroidulle, siis valantehneelle kantajalle tavaralappunsa, käskien kantamaan matka-arkkunsa sikäläiseen kyytirakennukseen ja punnituttamaan ne, ja itsekin hän lähti sinne nopeasti, lunastaakseen matkalipun suoraan Gidelsbachiin. Veljeksiä hänen ei, Jumalan kiitos, saamiensa tietojen jälkeen enää tarvinnut pelätä, eikä hän lainkaan aikonut uudistaa jossakin kolmannessa majatalossa molempien viime öiden kamalia kohtauksia — niistä hän oli saanut kyllänsä!
Hänen matkalippunsa oli lunastettu, hänen matkatavaransa otettu junasta ja viety jo kyytivaunuihin, jotka ajettiin junan postivaunun viereen ottamaan sieltä sisämaahan menevät kirjeet ja paketit.
Juna seisoi muuten tänään Burgkundstadtissa hiukan kauemmin kuin tavallisesti, sillä useita tavaravaunuja jätettiin tänne, toisia taas kiinnitettiin junan perään, ja kyyti oli siten miltei yhtaikaa valmis lähtemään. Kauppaneuvos seisoi juuri kyytivaunun avoimen oven edessä, josta hän jo oli työntänyt sisälle matkalaukun ja sateensuojan, ja eräs hattukoteloita kantava nainen tuli juuri häntä kohti, kun äkkiä syvä ääni huusi eräästä avatusta toisen luokan vaunun ikkunasta: »Herra kauppaneuvos Mahlhuber! Herra kauppaneuvos Mahlhuber!»
Kauppaneuvos kääntyi kuin kyykäärmeen pistämänä ääntä kohti ja tunsi silloin kauhukseen Gidelsbachista tulleessa kyytivaunussa olleen vaiteliaan miehen, joka kurkotti puolta ruumiistaan ulos vaunun ikkunasta, viittoen hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti.
»No, mitä kuuluu?» huusi hän samalla, koko kasvoillaan leveä hymy, ja tervehti kättään heilauttaen, »takaisinko Gidelsbachiin nyt jo? — Kai teidän pistoolinne ovat taas ladatut? — Toivotan teille onnellista matkaa!»
Kauppaneuvos kääntyi puoleksi tuota julkeata miestä kohti ja loi häneen halveksivan katseen, kun veturi samassa silmänräpäyksessä vihelsi terävästi, kimakasti. Mutta herra Mahlhuber, joka tähänastisen rautatiematkansa johdosta yhä vielä oli alituisessa pelossa, että hän jää pois vaunusta, unhotti tykkänään, ettei hän laisinkaan kuulu enää junaan, ja aikoi siekailemattoman kiireesti hypätä edessään olevaan avoimeen kyytivaunuun.
»No, Herra Jeesus, Jumalan tähden, mikä teillä nyt on? Tehän juoksette minut kumoon!» huusi nainen, jota vastaan hän oli hädissään törmännyt.
»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi kauppaneuvos kun taas juuri liikkeelle lähtevästä junasta kajahti hänen korviinsa pilkallinen nauru, »veturi vihelsi —»