"Täällä saarnaavat oivalliset kristityt päivät päästään puhdasta Jumalan sanaa. Lakkaamatta luetaan ja selitetään pyhää raamattua, puhutaan julkisestikin siitä, ja jokainen saa tuoda esiin, mitä hänelle pyhä henki antaa, ihan kuin ensimäisessä seurakunnassa. Joka päivä pidetään yhteiset rukoukset ja hartaushetket, pyhäsin selitetään katkismusta ja opetetaan nuorisoa sekä muita vielä opetusta kaipaavia. Kirousta ja pilkkaa ei kuule; ilkivaltaisuutta, ryöväystä, aviorikosta ja saastaista elämää ei täällä löydy, kuten monessa muussa paikassa, missä ennen olen oleskellut. Parittelijoita ja irstaita naisia ei ole. Ihomaalia ei täällä tunneta ja kaikki ihmiset ovat soveliaasti puetut. Onnenpeliä ei harjoiteta. Hyväntekeväisyys on niin suuri, että köyhien ei tarvitse kerjätä. Veljellisesti kehottaa toinen toistaan, kuten Kristus meitä on opettanut. Oikeusriitoja ei esiinny, ei mitään virankaupustelijoita, ei murhia eikä puolueita ole, vaan sulaa rauhaa ja sovinnollisuutta. Toiselta puolen ei täällä ole kirkoissa urkuja, ei kellojen ääntä, ei taiteellisesti sovitettua laulua, ei palavia vahakynttilöitä eikä lamppuja, ei pyhäinjäännöksiä, kuvia, kuvapatsaita eikä messupukuja, ei ilveitä eikä kylmiä juhlamenoja. Kirkot ovat kaikesta epäjumalanpalveluksesta puhdistetut."

Kuva on tosin monta kertaa vähän muuttunut, niin että voi saada toisenlaisiakin vaikutelmia kuin Ochino v. 1542. Yhtä kaikki tämä uskonpuhdistuskaupungissa syntynyt uusi elämä ei ollut mikään pian sammuva tulen leimahdus, vaan kesti vuosisatoja. Siitä todistaa württembergiläinen Valentin Andreae, innokas luterilainen, joka sata vuotta myöhemmin kirjottaa: "Genevessä ollessani huomasin jotain erittäin tärkeää, mitä en koskaan unohda, jota koko elämänikäni tulen ikävöimään. Paitsi täydellisen vapaavaltion muotoa on tasavallalla vielä erikoisena kaunistuksena oikeusistuin, joka valvoo kansalaisten elämää ja pienimpiinkin harha-askeleihin käy käsiksi. Sen kautta estyy kaikki, mikä kristillistä elämää häiritsee, mikä syntiin viettelee tai mikä lihallista kevytmielisyyttä palvelee, kaikki sellaiset leikit, puheenparret, kiemailu, viha, riita, petos, ylellisyys, laiskuus, raakuus, jumalallisten asiain halveksiminen, puhumattakaan suuremmista rikoksista, jotka täällä ovat aivan tavattomia ja melkein kuulumattomia. Sellainen puhtaus kaunistaa kristinuskoa aivan erinomaisesti, on jotain siihen niin oleellisesti kuuluvaa, että sen puutosta meillä ei voida kyllin valittaa, ja pitäisi kaikkien kunnollisten ihmisten työskennellä sen aikaansaamiseksi. Jollei opin eroavaisuus erottaisi minua Genevestä, olisi tapain sopusointu sitonut minut tähän kaupunkiin".

* * * * *

Luokaamme aluksi silmäys sen miehen entisiin vaiheisiin joka Geneveen tultuaan siellä niin suuret henkiset ja siveelliset muutokset sai aikaan.

Juhana Kalvin tai, kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jean Chauvin syntyi 10 p. heinäk. 1509 Noyonissa, Picardien maakunnassa Pohjois-Ranskassa. Isänsä Gerard Chauvin oli arvossa pidetty virkamies, Noyonin kreivikunnan ylikantomies ja hiippakunnan sihteeri. "Minulla on ollut jotenkin ankara isä, mutta siitä iloitsen", sanoi Kalvin myöhemmin puhuessaan saamastaan kasvatuksesta. Isällä oli periaatteena, että suurta rakkautta lapsiin on ihmisen pikemmin koetettava salata, jotteivät lapset siitä saisi vahinkoa. Älykkään ja kunnioitettavan isän ankaruuteen yhtyi äidin melkein tuskaloinen hurskaus, ja näin ei nuori Kalvin jäänyt huonolle kasvatukselle. Hänen annettiin usein polvistuen rukoilla paljaan taivaan alla, jotta hänessä heräisi kunnioitusta korkeinta kohtaan. Opetuksen ja kouluutuksen puolesta ei pitänyt mitään puuttua tältä erinomaisen lahjakkaalta pojalta, josta toivottiin etevää pappia. Hän nautti samaa opetusta kuin erään aatelismiehen, piispan sukulaisen pojat. Lukukuluihin etsi isä kannatusta ja saikin, kun poika jo kaksitoistavuotisena sai kappalaisen paikan ja erään hengellisen vihkimyksen, tonsuurin. Niin järjetöntä kuin tämä olikin, ei se siihen aikaan ollut tavatonta; annettiin virka sijaiselle ja haltija itse sai nauttia tulot.

Sen jälkeen sai nuori Kalvin kaksi vielä tuottavampaa palkkapitäjää, joiden tuloilla hän jatkoi lukujaan Pariisissa. Siellä osotti hän kahdessa koulussa niin paljon intoa ja kykyä, että jätti kaikki toverit jälkeensä. Heidän peleillään ei ollut häneen vetovoimaa; heidän hullutuksensa saivat hänestä vakavan nuhtelijan, josta hän sai pilanimen "akkusatiivi" (accuser = syyttää). Tässä oli kuitenkin vähemmän syytöstä ja enemmän kiusotusta tai kunnioitusta tämän vakavan toverin etevyyden tähden. Eräs hänen ystävistään sanoi: "Kuivassa, heikossa ruumiissa oli jo kypsynyt, voimakas henki, ripeä vastaamaan, rohkea hyökkäämään, suuri paastoomaan, jota hän teki alituista päänpakotustaan karkottaakseen tai jotta henki olisi vapaampi, jotta hänen kirjoituksensa, lukunsa ja ajattelemisensa paremmin sujuisi. Hän puhui vähän ja ainoastaan vakavia ja sattuvia sanoja: koskaan ei hän yhtynyt seuraa pitämään; aina oli hän sulkeuneena itseensä".

Kalvinin ollessa 18-vuotias, muutti isä mieltään poikansa kutsumukseen nähden; joka tahtoi rikkaaksi ja mahtavaksi, sen oli tultava lakimieheksi, ajatteli hän ja lähetti poikansa Orleansin ja Bourgesin kuuluisiin oikeuskouluihin, missä tämä heti kävi käsiksi oikeustieteeseen samalla ahkeruudella ja innolla, millä hän ennen oli tutkinut vanhoja kieliä, matematiikkaa ja filosofiaa. Nuori ylioppilas tuli pian niin huomatuksi, että hänen usein täytyi olla opettajainsa sijaisena. — Mutta Bourgesissa aukesi Kalvinin hengelle uusi maailma. Siellä eli ja opetti silloin Melchior Volmar, kreikankielen professori, jonka Ranskan kuningas Frans I oli Saksasta kutsunut pitämään luentoja Homerosta, Demostheneesta ja Sofokleesta, mutta joka kaikessa hiljaisuudessa tutustutti nuoria ystäviään erääseen paljon tärkeämpään kirjaan, joka silloiselle maailmalle oli aivan tuntematon. Tähän kirjaan, raamattuun, oli hän isänmaassaan tutustunut ja Lutherin kautta oppinut sitä ymmärtämään. "Tässä on", sanoo hän, "vastaus kaikkiin kysymyksiin, pelastuskeino kaikkiin epäkohtiin, tässä on rauha kaikille rauhattomille sieluille, sekä oppineille että kansalle". Kalvin ei tutustunut raamattuun ainoastaan opettajansa Volmarin kautta, vaan myöskin ystävänsä Robert Olivetanin kautta. Kuten muutkin sen ajan oppineet ja kansat, hämmästyi hänkin tavattomasti aukaistessaan kirjojen kirjan. Halu lukea ja ilo uskonnon kirjan omistamisesta oli niin suuri, ettei hän moneen päivään tahtonut syödä eikä juoda. Mutta miten ihania näköaloja hänelle valkenikin, riippuvaisuus roomalaisesta kirkosta ja hänen tähänastinen käsityksensä tuotti hänelle kuitenkin pitkän, vaikean taistelun.

Kuten Lutherille, niin nousi Kalvinillekin herännyttä omaatuntoa ja sen vaatimuksia vastaan ääni, joka sanoi: "Sinäkö yksin viisas olisit ja olisiko kirkko todellakin erehtynyt? Eikö ole parempi hylätä omat tutkimukset ja sokeasti alistua viisaiden johtoon? Mitä varten syöstä itseään sellaiseen levottomuuteen ja vaaroihin, josta ei muuta palkkaa ole kuin vainoa?" Edelleen oli Kalvin, kuten hän itsekin myöntää, arka ja vaaroja väistelevä luonteeltaan. Jollei armo olisi häntä auttanut, jollei hänelle olisi ollut tärkeintä olla kuuliainen totuudelle, velvollisuudelle ja korkeimman tahdolle, ei hänen pelkäävä, kaikkia vaaroja tähyelevä luonteensa olisi koskaan askeltakaan edemmä astunut.

Mutta rauhaa ei Kalvin näin horjuessaan saanut, ja hänen tuskansa vain kasvoi, kun hän Sauluksen tavoin yritti potkia tutkainta vasten, vaikka silloisen kirkon turmelus ja raamatunvastaisuus ja julkisesti ilmenevä epäjumalanpalvelus oli hänelle selvinnyt ja hän oli nähnyt pyhistä marttyyreistä, miten he uuden ja kuitenkin vanhan evankeliumin kautta kykenivät elämässä ja kuolemassa Jumalaa kirkastamaan. Tällainen oli esim. pariisilainen kauppias de la Forge, jonka luona Kalvin peräydyttyäänkin vielä jonkun aikaa oli asunut, ja joka myöhemmin uskonpuhdistusintonsa kautta joutui vainoojain käsiin. Maailmankaupunkiin, jonne kaikki kerääntyi, mikä maailmassa korkealle tavotteli, sinne oli Kalvin palannut tullakseen huomatuksi tiedemiehenä ja ehkäpä paetakseen omantuntonsa ääntä, joka Orleansissa ja Bourgesissa hänelle ei enää rauhaa antanut. Mutta hänen kävi kuten Augustinuksen, joka uskollisen äitinsä luota pakeni Roomaan päästäkseen erilleen Jumalasta, jonka käsiin hän juuri Italiassa joutui. — Totuuden todistajain parvi painoi yhä raskaammin häntä, kunnes hän antausi. 1533 tapahtui hänen äkillinen kääntymisensä, "Kun sydäntäni", sanoo Kalvin itse "jo kauan oli valmistettu vakavimpaan koetukseen, näytti totuuden täydellinen tunteminen minulle yhdellä kertaa kuten kirkas valo erhetysten kuilun, johon olin vyörynyt, synnin ja häpeän, mistä olin saastunut". Mutta tämä murhe muuttui äkkiä suureksi iloksi. Hän voi elävässä uskossa tarttua Kristuksessa tarjona olevaan pelastukseen. Hänen vaakunansa — käsi, jonka sydän ojentaa, — kuvasi hänen päättävää antautumistaan Jumalalle. "Jumala on äkkiä vaikuttanut, äkisti alistanut sydämeni kuuliaiseksi tahdolleen." Siitä pitäen ei hän koskaan ole armotilaansa epäillyt.

Kalvinissa tapahtui täydellinen muutos. Pelkäämättä ja epäröimättä astui hän eteenpäin. Hänelle selvisi, ettei hän pyhässä innossa kirkon erehdyksistä ja väärinkäytöksistä luopuessaan silti mitenkään vastenmielisyydestä eronnut kirkosta. Kohta saikin hän tilaisuutta seurata käskyä. "Kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi" (Luuk. 22: 32). Pariisin uskovaiset keräytyivät nuoren oppineen ympärille, jonka Kristus ja hänen evankeliuminsa niin voimakkaasti oli vallannut. Miten paljon Kalvin rakastikin ja etsikin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, hänet tavattiin kuitenkin, ja jokaisesta yksinäisestä paikasta tuli hänelle koulu. Kerrotaan, ettei kukaan voinut kuulla häntä sanan sattumatta sydämeen. Usein lopetti hän saarnansa lauseella: "Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan". (Room. 8.)