Fiesko (kiihkeämmin). Kuinka turha on huolesi, minun helläni! Milloinka pelkää haltija orjaansa?
Julia. Voi teitä miehiä ja sitä alituista vastaan sanomista! Ikäänkuin te ette olisi vaarallisimpia voittajia juuri silloin kun antautte vangiksi meidän itserakkaudellemme. Pitääkö minun tunnustaman sinulle kaikki? että ainoasti vikani varjeli minun siveyteni, että ainoasti ylpeyteni nauroi sinun kujeitasi? että ainoasti tähän saakka kesti minun lujuuteni? Sinä epäilit viekkauttasi ja otat pakosi Julian vereen. Tässä se minun jättää.
Fiesko (kevytmielisen rohkeasti). Ja mitä häviäisit sinä sen jättämisestä?
Julia (kiihkeänä ja tulisesti). Jos minä naisellisen pyhyyteni avaimen sinulle hellittäisin, joten sinä mielesi mukaan saisit minun häpeästä punastumaan! Mitä minä muuta häviäsin kuin kaikki? Tahdotko enemmän tietää, sinä pilkkaaja? Sen tunnustuksen tahdot kai vielä, että meidän sukupuolemme koko salainen viisaus on vaan viheliäinen taito eroittaa kuoleva puolemme, jota ainoaa kuitenkin teidän valanne vihdoin saartavat, joka (sen minä punastuen tunnustan) niin mielellänsä haluaa valloitettaa, joka niin usein, siveyden hiukankin sivullensa kurkistaessa, petollisesti ottaa vihollisen vastaan? että kaikki meidän naisellinen taitomme ainoasti tämän turvattoman puolen edestä taistelee, niinkuin shakkilaudalla kaikki miehet puoltavat turvatonta kuningasta? Jos äkisti karkaat sen päälle — lop! huudat sinä ja levollisesti sekoitat koko laudan. (Vähän vaiti oltuansa vakaasti). Siinä on kerskaavan vajavaisuutemme kuvaus. Ole jalomielinen!
Fiesko. Ja kuitenkin Julia — missä paremmin talletat tämän aarteen kuin minun äärettömässä lemmessäni?
Julia. Varmaan en missään paremmin enkä missään huonommin — Kuule, Fiesko, kuinka kauvan tämä äärettömyys kestää? — Voi, liian onnettomasti olen jo menetellyt uskaltaakseni vielä viimeisenikin. — Rohkeasti luotin, Fiesko, hempeyteni sinun kietovan, mutta epäilen sen kaikkivallan voivan sinua pidellä. — Hyi, mitä sanon? (Astuu takaperin ja pitää käsiänsä kasvojensa edessä).
Fiesko. Kaksi syntiä yhdessä henkäyksessä. Epäluulo minun mielihaluani tai majesteetinrikos sinun armauttasi vastaan. — Kumpi on vaikeampi antaa anteeksi?
Julia (raukeana, perääantavalla liikuttavalla äänellä). Valheet ovat manalaisten aseita — niillä ei Fieskon enää tarvitse Juliaansa langettaa. (Vaipuu uupuneena sohvalle, vähäisen vaitioltuansa juhlallisesti). Kuule, suo minun sanoa vielä sana sinulle Fiesko. — Me olemme sankaria — kun tiedämme vielä siveytemme varjelluksi — lapsia kun sitä puolustamme (jäykästi ja hurjasti hänen eteensä) raivottaria kun sitä kostamme. — Kuule! Mitä jos sinä minun kylmästi kuristaisit?
Fiesko (ottaen vihaisen äänen). Kylmästi! Kylmästikö? Totisesti! mitä vaatiikaan naisen rajaton turhamaisuus kun hän näkee miehen ryömivän edessänsä ja vielä epäilee? Haa! minä tunnen, jo herään taas! (Muuttaen äänensä kylmäksi). Vielä hyvään aikaan aukenevat silmäni. — Mitä tahdoinkaan kerjätä? — Kelvotonta on miehen pienin alentuminen naisen suurinta suosiota vastaan! (Kumartaen hänelle syvään ja kylmästi). Tointukaa, rouva! Nyt olette turvassa.
Julia (hämmästyen). Kreivi, mikä muutos?