Leonoora (nauraa Arabellalle). Taikka ei hän tahtoisi itseänsä näissä ylhäisparren seuroissa suvaittavan.
Julia. Kreivi on ryhdikäs, tottunut, hieno. Kreivin onnistui päästä korkeitten tuttavuuteen. Kreivi on vilkas, tulinen. Nyt lähtee hän lämpöisenä hienoimmasta seurasta, tulee kotia. Puolisonsa tervehtää häntä arkipäiväisellä helleydellänsä, sammuttaa hänen hehkunsa vetisellä, valjulla suutelolla, antaa hänelle hyväilyjänsä säästelijäästi kuin ruokavieraalle. Kurja aviomies! Tuolla hymyilee hänelle loistava ihanne — täällä inhottaa häntä tuskallinen herkkätuntoisuus. Eikö hän, Herra nähköön, kadota järkeänsä, tai mihinkä hän menee?
Leonoora (tuo hänelle kupin). Teille, rouva, kun hän sen on kadottanut.
Julia. Hyvä. Se piikki pistäköön omaan sydämmeesi. Vapise pilkasta, mutta ennenkuin vapiset, punastu.
Leonoora. Tunnetteko tekin, rouva, sen sanan? Vaan miksi ette?
Kuuluuhan se koristustemppuihin.
Julia. Kas vaan! Tuittupäätä pitää suututtaman, jos mielii sen omantekoista sukkeluutta kuulla. Sillä hyvä. Se oli leikkiä, rouva. Antakaa kätenne sovinnoksi!
Leonoora (antaa kätensä ja silmäilee häntä arvelevasti). Imperiali! — minun vihaltani saatte olla rauhassa.
Julia. Kuinka jalomielistä! Vaan, kreivitär, enkö minäkin voisi olla niin. (Vitkalleen ja viekkaasti). Kun minä kannan jonkun varjoa, tottahan sen alkukuva on minulle kallis? Vai mitä?
Leonoora (punastuu ja hämmästyy). Mitä sanotte? Sen päätöksen luulen liian hätäiseksi.
Julia. Niin minäkin ajattelen. Sydän ei pyydä milloinkaan aistimien apua. Todellinen tunne ei koskaan turvaa koristuksiin.