Andreas ja Gianettino.
Andreas. Kuule, nepaani! Minä olen huonosti tyytyväinen sinuun.
Gianettino. Suokaa minun puhutella teitä, herttuallinen Setäni.
Andreas. Genuan ryysyisimmän kerjäläisen, jos hän sen ansaitsee, heittiön on milloinkaan, olkoon se vaikka nepaani. Armollisesti kyllä, että annan sinun nähdä sedän, sinä ansaitsisit kuulla herttuata ja hänen neuvoskuntaansa.
Gianettino. Yhden sanan vaan, armollisin herra —
Andreas. Kuule mitä olet tehnyt ja vastaa sitten — Sinä olet hajoittanut rakennuksen, jota minä puolen vuosisataa huolellisesti salvasin — setäsi muistokammion — hänen ainoan pyramiitinsa — Genualaisten rakkauden. Sen kevytmielisyyden antaa Andreas sinulle anteeksi.
Gianettino. Setäni ja herttuani —
Andreas. Älä keskeytä minua! Sinä olet loukannut hallituksen kauniinta taideteosta, jonka minä itse toin taivaasta Genualaisille, joka on maksanut minulle niin paljon öitä, niin paljon vaaroja ja verta. Koko Genuan nähden olet sinä tahrannut minun ruhtinaallisen kunniani, koska et minun laitokselleni kunnioitusta osoittanut. Kuka sitä pitää pyhänä, kun minun vereni sitä herjaa? — Tämän tyhmyyden antaa setä sinulle anteeksi.
Gianettino (ottaen itseensä). Armollisin herra, te olette kasvattanut minua Genuan herttuaksi.
Andreas. Vaiti! — Sinä olet maan kavaltaja ja hänen elämänsä sydämmen olet sinä haavoittanut. Huomaa, poika! Siinä on — alammaisuus! — Kun paimen ehtoolla lakkasi työstänsä, luulitko sinä lauman hyljätyksi? Kun Andreaan hiukset ovat lumivalkeat, saatko sinä niinkuin katupoika sotkea lakia?