Gianettino (röyhkeästi). Hiljaa, herttua. Minunkin suonissani kuohuu sen Andreaan verta, jonka edessä Ranskanmaa vapisi.
Andreas. Vaiti! käsken minä. Minä olen tottunut, että meri kuuntelee, kun minä puhun. — Sinä pilkkasit majesteetillista oikeutta sen omassa temppelissä. Tiedätkö, kapinannostaja, kuinka se rangaistaan? Vastaa nyt!
Gianettino (katsoo äänetönnä maahan). Onneton Andreas! omassa rinnassasi elätit matoa, jonka piti syömän sinun ansiosi. — Minä rakensin Genualaisille huoneen, jonka ei pitänyt katoavaisuutta pelkäämän, mutta heitänkin itse sinne ensimmäisen kekäleen — tuon! Kiitä, sinä taitamaton, tätä harmaata päätä, joka perheensä sylistä haluaa haudan lepoon — kiitä minun jumalatonta rakkauttani, että minä häväistylle valtakunnalle kapinoitsijan pään jätän — mestauslavalta heittämättä. (Menee pikaisesti).
NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
Lomellino tulee hengästyneenä ja peljästyksissään. Gianettino katsoo tulisena ja äänetönnä poismenevää herttuaa.
Lomellino. Mitä minä olen nähnyt! mitä kuullut! Nyt! nyt! paetkaa, prinssi! Nyt on kaikki hukassa.
Gianettino (salaten katkeraa vihaansa). Mitäs oli hukattavaa?
Lomellino. Genua oli, prinssi. Minä tulen torilta. — Väkeä tunki Maurilaisen ympärille, joka köysissä laahattiin sinne. Lavagnan kreivi ja neljättäsataa aatelista hänen kanssaan meni aina käräjähuoneeseen asti, missä rikoksellisia kuulustellaan. Maurilainen oli tavattu salamurhan yrityksestä Fieskon henkeä vastaan.
Gianettino (lyö jalkaansa permantoon). Mitä? ovatko tänäpäivänä kaikki saatanat valloillansa?
Lomellino. Ankarasti tutkittiin kuka hänen oli palkannut. Mauri ei tunnustanut. Hän vedettiin piinapenkkiin. Ei sittenkään. Vedettiin toistee. Hän sanoi — sanoi — armollinen herra, mitä te silloin ajattelitte, kun uskoitte kunnianne tuommoiselle hylylle?