Loviisa. O Jumala!
Wurm. "Siitä saatte syyttää majuoria — majuoria — joka minua kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta."
Loviisa (hyppää ylös). Tämä on konnuus, jonka-kaltaista ei vielä ollut ole. Kelle on kirje?
Wurm. Isänne teloittajalle.
Loviisa (kävelee, käsiänsä väännellen, edes-takaisin). Ei! ei! ei! Tämä on julmurin työtä sinulta, o Luoja! Rankaise ihmistä ihmisen tavalla, jos hän sinua loukkaa, vaan miksi muserrat minut kahden hirmun väliin? Miksi heitellään minua kuoleman ja häpeän keskessä? Miksi on tuo veren-imijä perkele pantu minulle niskaan? — Tehkää, mitä teette! Min en kirjoita sanaakaan!
Wurm (tempaa hattunsa). Kuin tahdotte, mamseli! Se on aivan vapaassa ehdossanne.
Loviisa. Ehdossaniko? — Ehdossani? — Mene pyöveli! Ripusta onnetoin helvetin kuohun ylle, pyydä häneltä mitä, ja pilkkaa Jumalata, ja sano sitte onnettomalle että pyyntösi täyttäminen on hänen ehdossansa. — O, sinä tiedät kovin hyvästi, että meidän sydäntä pidättävät luonnon siteet niinkuin lujimmat kahleet. — Vaan nyt on kaikki yhtä! Sanelkaa edellensä! Minä en käsitä enää mitään. Minä kuonnun yli-voimaisen helvetin alle.
(Istuksen uudelleen.)
Wurm. "Kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta" — Joko se on kirjoitettu?
Loviisa. Lisää! lisää!