Wurm. "Herra Hovi-marsalki von Kalbille."
Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni — Ferdinandini — koko elämäni ilon ja riemun — Minä olen nyt kerjäläinen!
Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää — kuka-tiesi? — Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset — Todella! Jumal' avita! minä kärsin kanssanne!
Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun, sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.
Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää kättä! — Mutta kuinka niin, kauheata?
Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki valmista? Joko laskette minut kouristanne?
Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä vapaa-ehdolla tehdyksi.
Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla helvetin työt vahvistetaan?
(Wurm vetää hänet pois.)