Isabella (tulee).
He tikapuita tuovat, tänne käyvät.
Jo myöntykäätte! Onko oottamista,
Siks' kunnes koko tornin raivossaan
He saartavat, ja surman saamme kaikki?
Hänt' ette auttaa voi. Hän altiiks' pankaat.
Lionel.
He ryntää koittakoot! He melskatkoot!
Tää linna vahva on, sen raunioihin
Ma ennen jään, kuin heille lannistun.
— Oi, vastaa mulle, neitsyt! Ollos mun,
Ja koko maalimalta sua suojaan.
Isabella.
Hyi, ootteko te mies?
Lionel.
On omaises
Sun hyljänneet; oot tehtävästäs päässyt
Nyt isänmaatas kohtaan. Kosiaskin,
Nuo pelkurit, on sinun jättäneet;
Sun kunniaas he eivät puoltaa tohdi.
Vaan mie mun kansaltani ja sunkin myös
Sua suojelen. — Mun kerta luulla annoit,
Ett' henkeni sull' kallis ois! Ja silloin
Sun vainolaisna taistelussa näin:
Nyt ystäväs oon ainokainen.
Johanna.
Oot maani vainolainen. Yhteyttä
Ei meidän keskenämme olla taida.
Sua lempiä en voi, vaan sydämes
Jos mulle taipuu, anna siunausta
Sen kansoillemme tuoda. — Sotajoukkos
Vie isänmaani tantereilta pois,
Kaikk' avaimemme työnnä kaupunkeihin,
Jotk' anastitte, ryöstöt kaikki korvaa,
Saa vangit irti, pyhän liiton panttia
Käy antamaan, niin kuninkaani eestä
Ma sulle rauhaa tarjoon.
Isabella.
Tahdotkos
Meill' kahlehissa lakiloita säätää?
Johanna.
Tee aikanaan, min tehdä täytyy toki
Englannin ruoskaa Franskan maa ei kärsi.
Ei, eipä koskaan! Sotajoukoillenne
Se haudaks' muuttuu ennen. Kaatuneet
On parhaimpanne, paluuretkeä
Jo aatelkaatte; kunnian ja vallan
Te hukkasitte tok'.
Isabella.
Oi, voitteko
Tuot' uhmausta kuulla?
Kymmenes Kohtaus.
ERÄS KAPTEINI (tulee äkkiä).