Louison.
Ja meitä ei hän tuntenut, ei luullut!
Ett' siskorinnat täällä sykkivät!
Hän maahan katsoi, kalvealta näytti
Ja säikähdellen lippuansa kantoi —
Ma riemuita en voinut häntä nähden.
Margot.
Ma suuruudessa, loistehessa nähnyt
Oon sisaremme. — Kenpä unissaan
Ois aatellut ja ounastellut, kun
Hän paimenessa vuorillamme kulki,
Ett' moista kirkkautta hälle syntyis.
Louison.
Tää isän unta, Rheims'in kaupungissa
Ett' sisartamme kumarrella saadaan.
Kas, tuolla kirkko, jonka unissaan
Hän näki, kaikki toteen käynyt on.
Vaan surkeoita isä näki myös!
Mua huolettaa, niin suurra häntä nähden!
Bertrand.
Miks' siekailemme? Kirkkoon joutukaamme
Jo toimitusta katsomaan!
Margot.
Niin! Siellä
Kentiesi sisareemme yhdytään.
Louison.
Me hänen nähdä saimme. Kääntäkäämme
Jo kotiseuduillemme.
Margot.
Kuinka? Ennen-
Kuin häntä tervehdämme?
Louison.
Meihin ei
Hän enää kuulu; ruhtinasten luona
On hällä paikka — Keitä oommekaan,
Ett' hänen loistohonsa tunkisimme?
Hän vieras ol', kun meidänkin hän ol'!
Margot.
Hän meitä halveksiiko?
Bertrand.
Kuningaskaan
Ei meitä hylkää! Ystävällisesti
Hän alhaisinta tervehtää. Jos kuinka
Hän noussut oisi, häntä ylhäisempi
On kuninkaamme.