Jänis parka! On todella surkeata näytellä jäniksen osaa tässä maailmassa. — Mutta armollinen herra tarvitsee jäniksiä!
Niinpä ripeästi eteenpäin! Ken ei mitään pelkää, hän ei ole voimaltaan vähäisempi kuin se, jota kaikki pelkäävät. Nykyään on tapana pitää housunlahkeissa solkia, joilla ne mielen mukaan väljennetään ja tiukennetaan. Leikkautammepa itsellemme uusinta kuosia noudattelevan omantunnon, jotta lihoessamme voimme sitä mielemme mukaan väljentää, kun puemme sen yllemme. Mitä me siihen voimme? Menkää räätälin luo! Olen kuullut jaariteltavan laveasti niin sanotuista verisiteistä, jotka voisivat vanhan kansan mieheltä panna pään pyörälle. — Tuo on sinun veljesi — se merkitsee samaa kuin: hän on paistettu samassa uunissa missä sinäkin, siksi hän olkoon sinulle pyhä. Tarkastakaapa joskus lähemmin tuota nurinkurista johtopäätöstä, tuota hassua väitettä, joka kimpoaa ruumiillisesta sukulaisuudesta sielujen sopusointuun, samasta kodista tunteen yhteyteen, yhtäläisestä ruuasta yhtäläisiin taipumuksiin! — Mutta edelleen: tuo on isäsi! Hän on antanut sinulle elämän, sinä olet hänen lihaansa ja vertansa, — hän olkoon siis sinulle pyhä! Taas viekas johtopäätös. Haluaisin sentään kysyä, miksi hän teki minut? Eihän toki rakkaudesta minuun, josta vasta piti tuleman "minä"? Tunsiko hän minua, ennenkuin teki minut? Tai ajatteliko hän minua, käydessään luomaan minua? Tai toivoiko hän minua silloin, kun teki minut? Tiesikö hän, mikä minusta oli tuleva? Sitä en toivoisi hänestä, sillä silloin minä rankaisisin häntä siitä, että hän kuitenkin teki minut. Olenko hänelle kiitoksen velkaa siitä, että minusta tuli mies? Yhtä vähän kuin voisin soimata häntä, jos hän olisi tehnyt minusta naisen. Voinko tunnustaa rakkauden, joka ei perustu kunnioitukseen minun minuuttani kohtaan? Voisiko olla kunnioitusta minun minuuttani kohtaan, kun se pitäisi syntyä juuri siitä, minkä edellytys se olisi oleva? Missä piilee nyt pyhyys? Itse siinä toimituksessako, josta minä synnyin? — Ikäänkuin se olisi enempää kuin eläimellisen himon eläimellistä tyydyttämistä. — Vai piileekö se ehkä tämän toimituksen tuloksessa, mikä kuitenkaan ei ole muuta kuin rautainen välttämättömyys, jota niin mielellään vältettäisiin, ellei se vaatisi lihan ja veren halujen kieltämistä. Pitäisikö minun muka puhua hänelle hyviä sanoja siksi, että hän rakastaa minua? Se on hänen turhamaisuuttaan, kaikkien taideniekkain yhteistä perisyntiä: hehän pöyhkeilevät teoksestaan olipa se kuinka tökerö tahansa. — Siinä, nähkääs, onkin koko noitakeino, minkä te peitätte pyhään sumuun, käyttääksenne väärin pelkuruuttamme. Sallisinko minäkin talutettavan itseäni siinä kuten pojanvesaa?
Heipä hei, ripeästi siis toimeen! — Tahdon ympäriltäni kitkeä pois kaiken, mikä estää minua saamasta herran oikeuksia. Herra minun täytyy olla ottaakseni väkivallalla sen, minkä saavuttamiseen minulta puuttuu rakastettavuutta. (Poistuu.)
TOINEN KOHTAUS.
Kapakka Saksin rajoilla.
KAARLE V. MOOR syventyneenä lukemaan. SPIEGELBERG juoden
pöydän ääressä.
KAARLE V. MOOR (työntää kirjan oheen). Minua inhoittaa tämä mustetta töhrivä vuosisata, kun luen Plutarkoksestani suurten miesten töitä.
SPIEGELBERG (täyttää hänelle lasin ja juo). Josefusta sinun sietää lukea.
MOOR. Prometheuksen kirkas kipuna on sammunut, sen sijaan otetaan nykyään tulta liekokasvien itiöistä — teatteritulta, joka ei sytytä edes piippuni tupakkaa. Siinä ne raapivat ja nakertelevat kuin rotat Herkuleen nuijaa, ja tutkivat ytimen aivokopastaan saadakseen tietää, mitä hän oikeastaan on kantanut kiveksinään. Muuan ranskalainen mustakaapu opettaa, että Aleksanteri on ollut jänishousu, eräs keuhkotautinen professori pitää puhuessaan vakituisesti nenänsä edessä salmiakkipulloa ja luennoi voimasta. Ukkelit, jotka pyörtyvät huomattuaan tulleensa isiksi, repostelevat Hannibalin sotataitoa, — märkäkorvat nulkit onkivat lauseparsia Cannaen taistelusta ja virnistelevät Scipion voitoille, koska heidän täytyy niitä selittää.
SPIEGELBERG. Sinähän kohta oikein itkeä tillität aleksandrialaisesti!