V. MOOR. Tee se, poikani. — Ah, se olisikin särkenyt sydämeni!
Kirjoita hänelle — —
FRANS (nopeasti). Se on siis päätetty?
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että tuhat verikyyneltä, tuhat unetonta yötä olen — — Mutta älä saata poikaani epätoivoon!
FRANS. Ettekö tahdo käydä levolle, isä? Tämä koski teihin kovasti.
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että isänsydän — Sanon sinulle, älä saata poikaani epätoivoon! (Lähtee murheisena.)
FRANS (katsoo nauraen hänen jälkeensä.) Älä ole huolissasi, vanhus; et koskaan paina häntä rintaasi vasten. Tie siihen on häneltä katkaistu kuin tie helvetistä taivaaseen. — Hän oli riistetty sylistäsi, ennenkuin tiesit, että itse jaksaisit sitä tahtoa. — Olisinpa ollutkin kurja poropeukalo, ellen olisi saanut reväistyksi poikaa isänsä sydämeltä, vaikka hän olisi ollut rautasitein siihen nidottu. — Olen kiroista kutonut ympärillesi taikaverkon, jonka sisään hän ei pääse. — Onneksesi, Frans, poissa on tuo sylilapsi — metsä on kirkkaampi. Minun täytyy tarkoin piiloittaa nämä paperit, — kuinka helposti voisikaan joku tuntea käsialani. (Hän kokoaa kirjeenpalat kasaan.) — Ja murhe katkaisee pian vanhuksenkin elämänlangan, — ja Amalian sydämestä minun täytyy reväistä tämä Kaarle, vaikkapa puoli hänen elämäänsä jäisi jäljessä laahaamaan.
Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta, minä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni tämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi synnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä lappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin silmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista kasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen sai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai loukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!
Ei, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen, heittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren, maailman, rannalle. — Uikoon ken osaa, ja hukkukoon ken on saamaton. Se ei antanut minulle mitään mukaan, oma asiani on nyt, miksi tahdon tulla. Kullakin on sama oikeus suurimpaan ja pienimpään, vaatimus taittuu vaatimusta, vietti viettiä ja voima voimaa vasten. Ylivoimaisen hallussa on oikeus, ja lakeinamme ovat voimiemme rajat.
Onhan tosin eräitä yhteissopimuksia, jotka on tehty maailman verenkierron järjestämiseksi. — Kunniallinen nimi: todellakin, tuottoisa raha, jolla voi mainiosti harjoittaa kaupustelua, kun vain osaa hyvin sen taidon. — Omatunto: no jaa, hauska räsy-ukko varpusten pelättinä kirsikkapuista — sekin kekseliäästi sommiteltu vaihtopaperi, joka päästää vararikkoisenkin pulasta.
Todellakin, hyvin kiitettäviä keksintöjä pitämään narreissa vireillä kunnioitusta ja painamaan roskaväkeä tohvelin alle, jotta taitomiehillä on sitä mukavampi olo. Epäilemättä sangen hupaisia laitoksia! Ne näyttävät minusta aivan niiltä aidoilta, joilla alustalaiseni sangen ovelasti saartavat peltonsa, niin ettei muka yksikään jänis, ei pahaisinkaan jänisjussi pääsisi yli; — mutta armollinen herra kannustaa ravuriaan ja ajaa keinuen tuhotun viljan yli.