V. MOOR. Oikein, aivan oikein! — Minun, minun yksin on syy!
FRANS. Kuinka monet tuhannet, jotka ovat juopuneet hekuman maljain ääressä, ovatkaan kärsimyksissä parantuneet. Ja eikö ruumiillinen tuska, kaiken riihattomuuden seuraus, ole jumalaisen tahdon viittaus? Saisiko ihminen julmalla hempeydellään muuttaa sen muuksi? Saako isä syöstä iäksi turmioon hänelle uskotun lunnaan? — Ajatelkaa tarkoin, isä: jos jätätte hänet joksikin aikaa kurjuuteensa, niin eikö hän ole välttämättä joko tekevä kääntymyksen ja parantuva — tai sitten hän tulee kurjuuden suuressa koulussa jäämään konnaksi, ja silloin — onnettomuudekseen isä tekee hemmoittelullaan tyhjäksi korkeamman viisauden aivoitukset! — No, isä?
V. MOOR. Kirjoitan hänelle, että vedän käteni pois hänestä.
FRANS. Niin teette oikein ja viisaasti.
V. MOOR. Että hän älköön koskaan tulko kasvojeni eteen.
FRANS. Se vaikuttaa terveellisesti.
V. MOOR (lempeästi). Kunnes hän on muuttunut.
FRANS. Aivan niin, aivan niin. — Mutta jospa hän sitten tulee hurskas naamari kasvoillaan, anelee sääliänne, hellittää teistä anteeksiannon, ja huomenna menee ja pilkkaa teidän heikkouttanne porttojensa sylissä? — Ei, isä! Hän palaa vapaaehtoisesti, kun hänen omatuntonsa on vapauttanut hänet syytöksestä.
V. MOOR. Kirjoitan siten hänelle oitis.
FRANS. Sana vielä, isä! Vihantunteenne, pelkään, voisi johtaa kynäänne kovin tylyihin sanoihin, jotka murtaisivat hänen sydämensä — ja sitä paitsi —, ettekö usko, että hän pitäisi jo sitä anteeksiantona, jos te pitäisitte häntä omakätisen vastauksen arvoisena? Siksi on parempi, että jätätte kirjoittamisen minulle.