V. MOOR. Jos olet ihminen ja jos sinulla on ihmissydän, vapauttaja, jota en tunne, niin kuule isän kurjuutta, minkä hänelle ovat valmistaneet hänen poikansa. Jo kolme kuukautta olen valittanut sitä kuuroille kiviseinille; mutta vain ontto kaiku vastasi valitukseeni. Jos siis olet ihminen ja sinulla on ihmissydän —
MOOR. Tuo pyyntö voisi manata villipedot esiin luolistaan!
V. MOOR. Makasin juuri tuskanvuoteella, olin tuskin alkanut hiukan toipua ankarasta taudista, kun luokseni tuotiin mies, joka ilmoitti esikoiseni kaatuneen eräässä taistelussa sekä toi mukanaan hänen verensä punaaman miekan ynnä hänen viimeiset jäähyväisensä ja sanan, että minun kiroukseni oli ajanut hänet taisteluun ja kuolemaan ja epätoivoon.
MOOR (kääntyen järkytettynä poispäin). Ilmeistä!
V. MOOR. Kuulehan edelleen! Kuultuani sanoman menin tainnuksiin. Minua pidettiin varmaan kuolleena; sillä kun jälleen tulin tajuihin, makasin jo arkussa ja käärinliinani sisällä kuin kuollut. Raaputin arkun kantta. Se avattiin. Oli synkkä yö, poikani Frans seisoi edessäni. — 'Mitä?' huusi hän kamalalla äänellä, 'aiotko elää ikuisesti?' — ja samassa paukahti kansi kiinni. Näiden sanojen jyly oli hervaissut tuntoni; kun jälleen heräsin, tunsin, että arkkua nostettiin ja kuljetettiin vaunuilla noin puolen tunnin aika. Vihdoin se avattiin — seisoin tämän holvin suulla, edessäni poikani sekä se mies, joka oli tuonut minulle Kaarlen verisen miekan. — Kymmenesti halasin hänen polviaan ja pyysin ja rukoilin ja syleilin häntä ja vannotin — hänen isänsä rukous ei yltänyt hänen sydämeensä —. 'Alas rähjä!' jymisi hänen sanansa, 'hän on elänyt kylliksi!' ja armotta työnnettiin minut alas, ja poikani Frans sulki ristikon jälkeeni.
MOOR. Se on mahdotonta, mahdotonta! Te houritte.
V. MOOR. Ehkä hourin. Kuulehan edelleen, mutta älä suutu! Niin makasin kaksikymmentä tuntia, eikä kukaan ajatellut hätääni. Eikä ainoankaan ihmisen jalka ole astunut koskaan tähän erämaahan, sillä yleisesti kerrotaan, että isieni haamut laahaavat kalisevia kahleitaan näissä raunioissa ja keskiyön aikaan mumisevat kuolinlaulujaan. Vihdoin kuulin oven jälleen käyvän; tämä mies toi minulle leipää ja vettä ja selitti minulle, että minut oli tuomittu nälkäkuolemaan sekä että hän pani henkensä alttiiksi tullessaan tuomaan minulle ruokaa. Siten minä olen pysynyt vaivoin hengissä tämän pitkän ajan, mutta tavaton kylmyys, mädän haju pesässäni, pohjaton murhe herpaisevat voimiani, kalvavat ruumistani. Tuhannesti olen kyynelin rukoillut Jumalalta kuolemaa; mutta rangaistukseni mitta ei varmaan vielä ole täysi — tai sitten minua odottaa vielä joku ilo, kun olen niin ihmeellisesti kestänyt. Mutta minä kärsin syystä — Rakas Kaarle, rakas Kaarle! — Hän kuoli, ehtimättä harmaapääksi.
MOOR. Kylliksi! Ylös, tönkit, jäämöhkäleet! Laiskat, tunnottomat unikeot! Ylös, eikö kukaan aio herätä! (Laukaisee pistoolin nukkuvien rosvojen yli.)
ROSVOT (hätääntyen). Hoi, hohoi, mitä nyt?
MOOR. Eikö tämä tarina ole herättänyt teitä unesta? Itse kuolonuni olisi havahtunut! Katsokaas, katsokaas, maailman lait ovat tulleet pilaksi, luonnon siteet ovat poikki, vanha epäsopu vallitsee, poika on surmannut isänsä.