VANHUS. Armoa onnettomalle! Armoa!
MOOR (hätkähtää). Tuo on isäni ääni!
VANHA MOOR. Kiitos Sinulle, Jumala! Vapautuksen hetki on tullut.
MOOR. Vanhan Moorin henki, mikä sinut on häätänyt haudastasi? Oletko vienyt mukanasi toiseen maailmaan jonkun synnin, joka on sinulta katkaissut tien paratiisin porteille? Minä annan pitää messuja, jotta harhaava henki löytää kotinsa. Jos olet kaivanut maahan leskien ja orpojen kalleuksia, jotka vetävät sinut lähtemään huutaen ulos tänä keskiyön hetkenä, niin minä riistän maanalaisen aarteen louhikäärmeen syleilystä, sylkeköön hän sitten tuhansia punaliekkejä päälleni ja purkoon terävät hampaansa kalpaani! — Vai tuletko antamaan vastauksesi kysymykseeni, ratkaisun iäisyyden arvoitukseen? Puhu, puhu, minua ei kelmeä kauhu saa haltuunsa!
V. MOOR. En ole henki. Tunnustele minua, minä elän — oh, kurjaa, surkeata elämää!
MOOR. Mitä, sinua ei ole haudattu?
V. MOOR. Minut on haudattu — toisien sanoen: kuollut koira makaa isieni hautakammiossa ja minä — olen jo kolme kuukautta umpeensa nääntynyt tässä kolkossa maanalaisessa luolassa, johon ei yksikään valonsäde tunkeudu, johon ei lämmin tuulenleyhke koskaan tunnu, johon ei koskaan saavu ystävää, jossa villit korpit koikkuvat ja keskiöiset huuhkaimet huhuilevat —.
MOOR. Taivas ja helvetti, kuka sen on tehnyt?
V. MOOR. Älä kiroa häntä! — Sen on poikani Frans tehnyt.
MOOR. Frans, Frans? — Oh ikuinen sekasorto!