DANIEL. Oo, te olette arveluttavasti sairas.
FRANS. Niin kyllä, niin kyllä! Ei muuta. — Ja sairaus häiritsee aivoja ja hautoo esiin hulluja ja kummia unia. — Unet eivät merkitse mitään — eikö niin, Daniel? Unethan tulevat vatsasta, ja unet eivät merkitse mitään — näin juuri hupaisen unen. (Vaipuu voimatonna maahan.)
DANIEL. Jeesus Kristus! Mitä tämä on? Georg, Konrad, Bastian, Martin, antakaahan edes elonmerkkiä itsestänne! (Ravistaa häntä.) Maria Mataleena ja Joosef, tulkaahan toki järkiinne! Ruvetaan vielä sanomaan, että minä olen hänet saanut hengiltä. Jumala minua armahtakoon!
FRANS (hourien). Pois — pois! Miksi ravistat minua niin, hirmuinen luuranko? — Kuolleet eivät vielä nouse —
DANIEL. Oi taivaan hyvyys! Hän on järjiltään!
FRANS (nousee raukeana). Missä olen? — Sinä, Daniel? Mitä minä puhuin? Älä välitä siitä! Olen puhunut valhetta, mitä se sitten lienee ollutkin — tule, auta minut ylös! Se oli vain pyörtymyskohtaus — kun en — kun en ole oikein nukkunut.
DANIEL. Olisi edes Johan täällä! Huudan apua, kutsun lääkärin.
FRANS. Älä! Istuudu viereeni tähän sohvaan! — Niin. Sinä olet ymmärtäväinen mies, kelpo mies. Kuules, kun kerron!
DANIEL. Ei nyt, toiste! Minä vien teidät vuoteeseen, lepo on teille parasta.
FRANS. Ei, pyydän sinua, kuuntele kun kerron ja naura minulle vasten kasvoja! — Katsos, minun oli kuin olisin syönyt kuninkaallisen atrian, ja sydämeni oli tyytyväinen ja minä makasin humaltuneena linnanpuiston nurmella, niin äkkiä — oli keskipäivän aika — äkkiä, mutta sanon sinulle, naura minulle vasten kasvoja!