DANIEL. Niin äkkiä —?
FRANS. Äkkiä kohtasi uinuvaa korvaani hirveä ukonjyräys. Hapuilin vavisten pystyyn, ja katsos, silloin minusta koko ilmanranta näytti liekitsevän ja vuoret ja kaupungit ja metsät sulavan kuin vaha pätsissä, ja ulvova tuulenpuuska pyyhki merta ja maata ja taivasta, — silloin kaikui ikäänkuin vaskipasuunoista: "Maa, luovuta kuolleesi, luovuta kuolleesi, meri!" ja paljas maankamara alkoi vääntelehtiä ja syytää esiin pääkalloja ja luurankoja ja leukaluita ja raajoja, jotka kokousivat ihmisruumiiksi ja lainehtivat eteenpäin loputtomana, myrskyävänä ihmismerenä. Samassa katsoin ylöspäin, ja tiedätkös! minä seisoin jylisevän Sinain juurella, ja ylläni oli ja allanikin sama hurja meno, ja ylhäällä vuoren laella istui kolmella suitsuavalla tuolilla kolme miestä, joiden katsetta luomakunta pakeni.
DANIEL. Sehän on aivan ilmielävä viimeisen tuomion kuva!
FRANS. Eikö ole todella hullu juttu? Silloin astui esiin eräs, joka loisti kuin tähti-yö; kädessään hänellä oli rautainen sinettisormus, jota hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Ikuinen, pyhä, oikea, väärentämätön! On vain yksi totuus, on vain yksi hyve! Onneton, onneton on epäilevä maan matonen!" — Sitten astui esiin toinen, jolla oli kädessään välkkyvä kuvastin; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Tämä kuvastin on totuus; teeskentely ja naamiot eivät kestä —." Silloin minä säikähdin ja samoin muu kansa; sillä me näimme tuon hirmukuvastimen näyttävän käärmeen-, tiikerin- ja leopardinnaamoja. — Sitten astui esiin kolmas, jolla oli kädessään vaskivaaka; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Astukaa tänne, Aatamin lapset — minä punnitsen ajatukset vihani vaa'assa ja teot suuttumukseni punnuksilla!"
DANIEL. Jumala minua armahtakoon!
FRANS. Kaikki seisoivat valkeina kuin lumi; jokaisen rinnassa tykytti tuskallinen odotus. Silloin minä olin kuulevinani omaa nimeäni huudettavan ensimäiseksi vuoren jylisevältä laelta, ja minä jähmetyin sydänjuuriani myöten ja hampaani kalahtelivat vastakkain. Vaaka alkoi kiivaasti kilistä, kallio jylisi, ja hetket vierivät ohi toinen toisensa jälkeen vasemmanpuolisen vaakakupin luo, ja kukin heitti toisensa jälkeen siihen kuolemansynnin. —
DANIEL. Oh, Jumala armahtakoon teitä!
FRANS. Sitä hän ei tehnyt! — Vaakakuppiin kasvoi kokonainen vuori, mutta toinen, täynnä sovituksen verta, piti sitä vielä ylhäällä ilmassa. Vihdoin tuli eräs vanhus, murheen murtama, raivokkaan nälän kalvama. Kaikkien katseet kääntyivät oudostuen poispäin miehestä, minä tunsin hänet, hän leikkasi kiehkuran hopeahapsistaan, heitti sen syntien vaakakuppiin, ja katsos, se vaipui, vaipui äkkiä syvyyteen, ja sovituksen vaakakuppi heilui ylhäällä! — Silloin kuulin äänen kajahtavan suitsuavalta vuorelta: "Armo, armo jokaiselle maan ja manalan syntiselle! Sinä yksin olet kadotettu!" — (Syvä vaitiolo.) — No, miksi et naura?
DANIEL. Voinko nauraa, kun ruumistani karmii? Unet tulevat Jumalalta.
FRANS. Hyi toki, hyi toki! Älä sano niin! Sano minua narriksi, typeräksi, taikauskoiseksi narriksi! Sano rakas Daniel, pyydän sinua, pilkkaa minua oikein!