FRANS. Ei enää mitään, ei enää sanaakaan! Vaaditko minua sietämään synkkämielisiä houreitasi?
MOSER. Nähkääs, ihmiskohtalot ovat keskenään peloittavan kauniissa tasapainossa. Tässä elämässä vaipuva vaakakuppi tulee nousemaan tulevassa, tässä elämässä nouseva vaipumaan maahan tulevassa. Mutta täällä kärsitty ajallinen tuska tulee siellä olemaan ikuinen voitonriemu; täällä nautittu hetkellinen voitonhurma vaihtuu ikuiseen, loputtomaan epätoivoon siellä.
FRANS (käyden hurjana häntä kohti). Salama suusi vaientakoon, sinä valheen pappi! Minä repäisen pirullisen kielen kidastasi!
MOSER. Tunnetteko niin varhain totuuden painon? Enhän ole vielä tuonut ensinkään todistuksia esiin. Päästäkäähän minut ensin todistuksiin asti —.
FRANS. Vaiti, mene helvettiin todistuksinesi! Sanon sinulle: sielu häviää, eikä sinun tarvitse siihen vastata mitään!
MOSER. Sitä manalaisetkin pyytävät parkuen, mutta taivaan Herra pudistaa päätään. Luuletteko voivanne välttää rankaisijan kättä olemattomuuden autiudessa? Jos te astuisitte ylös taivaaseen, niin hän on siellä; jos te vuoteenne helvettiin rakentaisitte, katso, hän on myös siellä; jos te sanoisitte yölle: peitä minut! ja pimeydelle: kätke minut! niin täytyy pimeyden paistaa ympärillänne, ja sydänyö on muuttuva päiväksi ympärillänne, — mutta kuolematon henkenne kauhistuu sanaanne ja saa voiton sokeasta ajatuksesta.
FRANS. Mutta minä en tahdo olla kuolematon — olkoot muut, ken haluaa, minä en tahdo estää. Minä tahdon pakoittaa hänet hävittämään minut, minä tahdon ärsyttää hänet raivoon, jotta hän raivossaan minut tuhoaa. Sano, mikä on suurin synti, mikä nostaa tulisimmin hänen kiukkunsa!
MOSER. Tunnen vain kaksi. Mutta niitä eivät ihmiset tee, eivätkä ihmiset niitä kosta.
FRANS. Ne kaksi?
MOSER (hyvin painokkaasti). Isänmurha on toinen, veljenmurha toinen
—. Miksi niin kalpenette äkkiä?