R. MOOR. Mitä, sinä itket häntä — tässä paikassa?
V. MOOR. Sääliä, oh sääliä! (Pusertaen kiihkeästi käsiään.) Nyt — nyt kohtaa tuomio lastani?
R. MOOR (kauhistuen). Kumpaa?
V. MOOR. Oo, mitä sinä nyt kysyt?
R. MOOR En mitään, en mitään.
V. MOOR Oletko tullut pilkkaamaan minun tuskaani?
R. MOOR (Itsekseen.) Pettävä omatunto! — Älkää välittäkö sanoistani!
V. MOOR. Niin, olen omaa poikaani kiduttanut, ja oman poikani piti minua jälleen kiduttaa, se on Jumalan johdatus. — Oh, Kaarle, rakas Kaarle, jos häilyt autuaana henkenä ympärilläni, anna minulle anteeksi, oh anteeksi!
R. MOOR (nopeasti). Hän antaa teille anteeksi. (Alakuloisemmin.) Jos hän ansaitsee käydä teidän pojastanne. — Hänen täytyy antaa teille anteeksi.
V. MOOR. Oh, hän oli liian jalo minun pojakseni. — Mutta minä menen häntä vastaan — kyyneleineni, unettomine öineni, kalvavine näkyineni, syleilen hänen polviaan, huudan, — huudan ääneen: "Olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole sen arvoinen, että sinä kutsut minua isäksesi."