MOOR (ottaa hymyillen häntä kädestä). Toveri, nyt on ilveilyn aika ohi.
SPIEGELBERG (kivahtaen). Hyh, et kai aio näytellä tuhlaajapoikaa? Tuollainen velikulta, joka on kirjaillut miekallaan naamoja enemmän kuin kolme kihlakunnankirjuria karkausvuonna määräyskirjojaan. Kertoisinko sinulle suuresta koiranraadosta? Haa, minun tarvitsee vain nostattaa silmiisi oma kuvasi, se hehkuttaa tulta suoniisi, ellei mikään muu sinua sytytä. Muistatko vielä, miten neuvosherrat olivat ammuttaneet jalan verikoiraltasi ja sinä määräsit kostoksi paaston koko kaupunkiin. Sinuun oltiin kauhtuneita. Mutta sinä et siekaillut, ostatit kaiken lihan koko Leipzigistä, niin ettei kahdeksan tunnin kuluttua löytynyt luutakaan noposteltavaksi koko ympäristöstä ja että kalojen hinta alkoi nousta. Maistraatti ja porvarit hautoivat myrkkymieltään. Me veikkoset pujahdamme ulos tuhannen seitsemänsadan miehen voimalla, sinä etunenässä, — teurastajia, räätäleitä, kamasaksoja jäljissäsi, hännänpäänä ravintoloitsija, parturi sekä muut ammattikunnat, ja vannomme ryntäävämme kaupungin kimppuun, jos pojilta katkaistaan hiuskarvakaan. No, ratkesihan se pian niinkuin Hornbergin pyssyjuttu, ja lorun lopuksi vainoojamme saivat pitkän nenän. Sinä kutsutit eteesi tohtoreita pitkän liudan ja tarjosit kolme dukaattia sille, joka ottaa kirjoittaakseen koiraa varten rohtomääräyksen. Epäilimme herrojen olevan liian arkoja kunniastaan ja kieltäytyvän, ja olimme valmistautuneet jo väkirynnäköllä heitä pakoittamaan. Mutta se oli tarpeetonta, herrat tapella natistivat niistä kolmesta dukaatista, ja urakkahuutokaupassa palkkio laskeutui kolmeen ropoon. Tunnissa tuli kaksitoista reseptiä, niin että elukka piankin oikaisi koipensa.
MOOR. Hävyttömiä lurjuksia!
SPIEGELBERG. Hautajaiset olivat sangen muhkeat, muistorunoja rustattiin vainajasta kantamuksittain, ja yöaikaan me läksimme liikkeelle tuhantisena joukkona, lyhty toisessa kädessä, toisessa lyömämiekkamme, ja niin läpi kaupungin kellonkalkkeessa ja räminässä. Niin saatettiin koira viimeiseen leposijaansa. Sitten tuli mässäys, jota kesti selvään aamuun asti, silloin sinä kiittelit herroja heidän sydämellisestä osanotostaan ja myytit lihan puolella hintaa. Mort de ma vie [Lempo vieköön!], silloin me tunsimme kunnioitusta sinua kohtaan, kuten varusväki valloitetussa linnassa. —
MOOR. Etkä häpeä kerskua siitä! Etkö sinä osaa häpeillä edes tuollaisia konnankujeita?
SPIEGELBERG. Mene jo mäkeen. Etpä ole enää Moor. Muistatko vielä, kuinka monta tuhatta kertaa sinä malja kädessä teit pilaa vanhasta saituri-isästäsi ja sanoit, että ahertakoon hän vain kokoon rahaa, sinä kyllä laitat sen kulisemaan kurkustasi alas. — Muistatko vielä, heh, muistatko vielä? Oo sinä paatunut, kurja kerskuri? Se sana oli sentään miehen ja aatelismiehen suusta lähtenyt; mutta —
MOOR. Sinä kirottu, miksi sitä minulle muistuttelet! Kirottu minä, että olen niin sanonut. Mutta se sattui vain viinihöyryn vallassa, ja sydämeni ei kuullut suuni kerskuntaa.
SPIEGELBERG (pudistaa päätään). Ei, ei, ei se ole mahdollista. Ethän toki, veliseni, voi noin puhua tosissasi! Eikö houkutakin hätätila sinua tuollaisiin luuloihin, veikko? Tule kuuntelemaan jutelmaa poikavuosiltani. Kotini likellä oli oja, joka oli vähintäin kahdeksisen jalkaa leveä ja jonka yli hyppäämisestä me poikaset kiivaasti kilpailimme. Mutta turhaa vaivaa! Hupsis — siellä sitä loikoi, ja ylhäällä tirskuttiin ja naurettiin ja pian sait selkääsi tuiskuna lumipalloja. Kotini likellä piti eräs metsästäjä kahleissa koiraansa, joka oli niin ärhäkkä peto, että se kävi kuin ukonnuoli tyttölöitä hameenhelmoihin, jos ne uskalsivat kovin likeltä tepsuttaa sen ohi. Minun riemunani taas oli ärsyttää koiraa kaikin mahdollisin tavoin, ja minä olin pakahtua nauruuni, kun se ryöttä murjotti minua kuin syödäkseen ja olisi niin sydämen halusta kimpaissut päälleni, jos olisi vain voinut. — Entä sitten. Kerran minä taas olen kujeilemassa sen kanssa ja heitän sitä kylkeen kivellä niin nasevasti, että se raivoten kiskoutuu irti ketjustaan ja häntä suorana käy minun kimppuuni ja minä kuin paukka pakoon. — Hitto vieköön, silloin osaa olla juuri tuo lemmon oja tiellä. Mitä tehdä? Koira on hirmuna aivan kintereilläni, nopsa päätös — tiukka ponnahdus — ja minä olen toisella puolen. Se hyppy pelasti ruumiini ja henkeni, muutoin peto olisi repinyt minut rievuiksi.
MOOR. Mitä varten siitä lavertelet nyt?
SPIEGELBERG. Jotta sinä näkisit, miten voimat hädässä kasvavat. Siksi minä en joudukaan kauhuihini täperimmälläkään hetkellä. Rohkeus kasvaa vaaran mukana; voima virkenee pulassa. Kohtalo aikoi minusta varmasti suurta miestä, koska se niin jyrkästi asettuu poikkiteloin tielleni.