MOOR (harmissaan). En ymmärrä, miksi meillä vielä pitäisi olla rohkeutta ja miksi ei vielä ole ollut sitä.
SPIEGELBERG. Ohoo! — Haluat siis jättää lahjasi mätänemään sisääsi? Kaivaa maahan leiviskäsi? Luuletko leipzigiläisten kärhämäisi olevan viimeistä ihmiskekseliäisyyttä? Kunpahan tästä pääsemme suureen maailmaan, Pariisiin ja Lontooseen! Siellä sitä saa korvalleen, jos tervehtii toista rehellisen miehen nimellä. Ja siellä sitä saa sielunsa iloksi harjoittaa ammattia oikein suuressa mitassa. — Kyllä suusi ja silmäsi leviävät siellä. Sielläkös vasta jäljennetään käsialoja, tehdään vääriä noppia, murretaan salpoja ja nuuskitaan arkkujen sisuksia, — saat vielä oppia Spiegelbergiltä kaikki! Se kanalja, joka ei huoli käyttää sormikonstejaan välttääkseen nälkäkuoleman, on hirtettävä lähimpään puuhun.
MOOR (hajamielisenä). Mitä? Sinä kai olet ehtinyt pitemmällekin?
SPIEGELBERG. Luulenpa melkein, että epäilet minua. Annahan minun sentään lämmetä ensin; saat nähdä ihmeitä, aivosi kääntyvät pääkopassasi, kun sukkeluuteni ehtii raskaudentilassaan viimeisilleen. — (Nousee, kiihkeästi.) Mikä valo leviääkään sisälläni! Suuria ajatuksia nousee sielussani. Jätinaikeita kiehuu aivoissani. Lemmon uneliaisuus (takoen otsaansa), joka tähän saakka on kahlinut voimaani, sulkenut ja rajoittanut toiveitani! Herään; tunnen, kuka olen — mikä minusta täytyy tulla!
MOOR. Olet narri. Viini puhkuu ulos aivoistasi.
SPIEGELBERG (kiihtyen). Spiegelberg, kysytään, osaatko loihtia? Vahinko, ettei sinusta tullut kenraalia, Spiegelberg, sanoo kuningas, olisit ahtanut itävaltalaiset napinreiästä läpi. Niin kuulen tohtorien valittavan, anteeksiantamatonta on, ettei se mies ole tutkinut lääketiedettä, hän olisi keksinyt uuden kaulakupu-lääkkeen. Ah, ja ettei hän ottanut erikoisalakseen raha-asioita, huokailevat Sullyt työhuoneissaan, hän olisi loihtinut kultakolikoita kivistä. Ja Spiegelbergiä kysytään idässä ja lännessä, ja suohon te joudatte, te narrit ja nahjukset, kun Spiegelberg kerran levittyvin siivin lehauttaa ylös maineen temppeliin.
MOOR. Onnea matkalle! Nousehan vain häpeäpatsaan nenästä maineen korkeuteen. Isäni varjoisissa lehdoissa! Amaliani sylissä vartoo minua jalo onni. Jo viime viikolla pyysin isältäni kirjeessä anteeksi, en salannut pienintä rikettä, ja missä on vilpittömyyttä, siinä on myös myötätuntoa ja apua. Erotkaamme, Moritz! Näemme toisemme tänään viime kerran. Posti on jo kaupungin muurien sisäpuolella. Isäni anteeksianto on kohta käsissäni.
(SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE, RAZMANN astuvat sisään.)
ROLLER. Tiedättekö myös, että meitä etsitään?
GRIMM. Ettemme ole hetkeäkään varmat piilossamme?