R. MOOR (rajattoman onnen hurmaamana). Hän antaa minulle anteeksi, hän rakastaa minua! Minä olen puhdas kuin taivaan tähti, hän rakastaa minua! — Kyynelin kiitän sinua, armahtava Jumala! (Vaipuu polvilleen, itkien rajusti.) Sieluni rauha on palannut, tuska on raivonnut loppuun, helvettiä ei enää ole —. Katso, oi katso, valon lapset itkevät, itkevää paholaista syleillen — (Rosvoille.) Itkekäähän myös! Itkekää, itkekää, olettehan niin onnellisia —. Oh, Amalia, Amalia! (Unohtuvat äänettömään syleilyyn ja suuteluun.)
ERÄS ROSVOISTA (astuu kiukustuneena esiin). Seis, petturi! — Laske oitis irti tuo käsi, tai minä sanon sinulle sanan, joka saa korvasi soimaan ja hampaasi kauhusta kalisemaan! (Ojentaa miekan heidän välilleen,)
ERÄS VANHA ROSVO. Muista Böömin metsiä! Kuuletko, epäröitkö? — Böömin metsiä sinun on muistettava! Uskoton, missä ovat valasi? Unhoittuvatko haavat niin pian? Kun me panimme edestäsi peliin onnen, kunnian ja hengen, kun me seisoimme suojanasi kuin muuri, otimme sinuun tähdätyt iskut kilpinäsi vastaan — etkö silloin nostanut kättäsi rikkumattomaan valaan, vannoen, ettet jätä meitä koskaan, kuten mekään emme ole sinua jättäneet? — Kunniaton! Valanrikkoja! Ja sinä käännyt luopioksi, kun portto ulisee?
KOLMAS ROSVO. Hyi hitto väärää valaa! Uhratun Rollerin henki, jonka sinä huusit Manalasta valasi todistajaksi, punastuu haudassaan raukkamaisuuttasi häveten ja nousee sieltä aseineen rankaisemaan sinua.
ROSVOT (sekasortoisesti, riistäen auki vaatteitaan). Katsos tänne, katsos, tunnetko näitä arpia? Sinä olet meidän! Sydänverellämme olemme lunastaneet sinut orjaksemme, sinä olet meidän, vaikkapa arkkienkeli Mikael joutuisi itse Molokin kanssa kahakkaan sinun tähtesi! — Lähde kanssamme! Uhri uhrista! Amalia on uhrattava ennen joukkoa!
R. MOOR (laskee irti Amalian käden). Loppu on käsissä! — Minä aioin kääntyä ja päästä isäni luo; mutta taivaan Herra kielsi sen. (Kylmästi.) Minä älytön narri, miksi aioinkin sellaista? Sillä voiko suuri syntinen vielä kääntyä? Suuri syntinen ei voi koskaan kääntyä, se minun olisi pitänyt tietää aikoja —. Ole rauhassa, pyydän, ole rauhassa! Niinhän onkin oikein. — Minä en halunnut silloin, kun Hän etsiskeli minua; nyt kun minä etsin häntä, ei Hän välitä. Onko mikään kohtuullisempaa? — Älähän katso noin kauhistuneena —. Hänhän ei tarvitse minua. Eikö Hänellä ole luomakuntaa yllinkyllin? Yhtä vailla hän voi niin hyvin olla, ja se yksi olen nyt minä. — Tulkaa, toverit!
AMALIA (vetää hänet takaisin). Pysähdy! Isku, kuolinisku! — Hyljättynä jälleen! — Vedä miekkasi ja sääli minua!
R. MOOR. Sääli on siirtynyt metsän pedoille, — en surmaa sinua.
AMALIA (halaten hänen polviaan). Oo, Jumalan tähden, taivaan armon tähden! Enhän pyydä enää rakkautta, tiedän kyllä, että tuolla ylhäällä tähtemme pakenevat vihollisina toistensa luota — pyydän vain kuolemaa! Hyljätty, hyljätty! — Tunne synkintä pohjaa myöten: hyljätty! En voi sitä kestää. Näethän, sitä ei mikään nainen voi kestää. Pyydän vain kuolemaa! Katsos, käteni vapisee! Minulla ei ole rohkeutta itse iskeä. Minua peloittaa välähtävä rauta —. Sinullehan se on niin helppoa, niin helppoa, olethan tappotaituri, vedä miekkasi, niin minä saan onneni!
R. MOOR. Pyydätkö yksin olla onnellinen? Pois, en surmaa naista!