MOOR. No hyvä, lähtekäämme siis! Älkää pelätkö kuolemaa tai vaaraa, sillä meitä johtaa vääjäämätön kohtalo! Jokaisen yllättää vihdoin hänen hetkensä, untuvapatjoilla yhtä varmasti kuin taistelun huimassa tuoksinassa tai julkisella teloituspaikalla! Joku niistä on meidän osamme! (Poistuvat.)
SPIEGELBERG (katsoen heidän jälkeensä, hetken kuluttua). Luettelossasi on aukko — olet unohtanut myrkyn. (Pois.)
KOLMAS KOHTAUS.
Amalian huone Moorin linnassa.
FRANS. AMALIA.
FRANS. Käännät katseesi pois, Amalia? Olenko minä vähemmän ansiokas kuin se, jonka isä on kironnut?
AMALIA. Pois! — Voi sitä rakastavaa, armiasta isää, joka antaa poikansa sutten ja petojen uhriksi! Täällä kotona hän nauttii kallista, hyvää viiniä ja hoitelee hauraita luitaan haahkanuntuvapatjoilla sillä välin kun hänen suuri, ihana poikansa näkee nälkää. — Hävetkää, te pedot, te käärmesielut, te ihmiskunnan häpeä! — Ainoan poikansa!
FRANS. Minä luulin hänellä olevan niitä kaksi.
AMALIA. Niin, hän ansaitsee kyllä pitää ominaan sellaisia poikia kuin sinä. Kuolinvuoteellaan hän turhaan kurkoittaa kuihtuneita käsiään Kaarlensa puoleen ja väristen painuu kokoon, tarttuessaan Fransinsa jääkylmään käteen. — Oh, on suloista, on ihanaa joutua isäsi kiroamaksi! Sano, Frans, rakas veli, mitä täytyy tehdä, saadakseen häneltä kirouksen?
FRANS. Hourit, armaani, minä säälin sinua.
AMALIA. Oh, pyydän, — säälitkö veljeäsi? — Et, hirviö, sinä vihaat häntä! Kai minuakin siis vihaat?