FRANS. Rakastan sinua kuin itseäni, Amalia!
AMALIA. Jos minua rakastat, niin voitko evätä minulta erään pyynnön?
FRANS. En yhtä ainoata — ellei se merkitse enempää kuin minun elämäni.
AMALIA. Oo, jos niin on asianlaita! — Erään pyynnön, minkä voit täyttää niin helposti, niin mielelläsi. — (Ylpeästi.) Vihaa minua! Punastuin häpeästä, ajatellessani Kaarlea ja samalla muistaessani, ettet sinä vihaa minua. Lupaathan sen minulle? — Mene nyt ja jätä minut, olen niin mielelläni yksin!
FRANS. Armahin haaveilija, kuinka minä ihailenkaan lempeää, armasta sydäntäsi. (Koputtaa häntä rinnalle.) Täällä, täällä hallitsi Kaarle kuin jumala temppelissään, Kaarle eli edessäsi valveilla, Kaarle johti untesi kulkua, koko luomakunta näytti mielessäsi sulavan yhdeksi olennoksi, heijastelevan häntä ainoata, kajaelevan hänen ainoan ääntänsä sinun kuuluviisi.
AMALIA (liikutettuna). Niin todella, tunnustan sen. Teitä raakalaisia uhmatenkin minä tunnustan sen koko maailmalle — rakastan häntä!
FRANS. Luonnotonta, hirveää! Palkita niin tämä rakkaus! Unhoittaa tämä nais-sydän —.
AMALIA (säpsähtäen). Mitä, minutko unhoittaa!
FRANS. Etkö ollut pistänyt sormusta hänen sormeensa? Timanttisormusta, uskollisuutesi pantiksi? — Tosi kyllä: kuinka voi nuorukainen vastustaa porton suloja? Kuka moittikaan häntä siitä teosta, hänellä kun ei ollut enää muuta pois annettavaa, — ja eikö portto palkinnut sitä hänelle korkoineen hyväilyillään, syleilyillään?
AMALIA (kauhistuneena). Sormukseni portolle?