FRANS. Hyi häpeätä! Mutta kunpahan sekään olisi kylliksi! — Kuinka kallis sormus onkin, sen saa sentään itse asiassa takaisin miltä juutalaiselta tahansa. Ehkäpä se ei teoltaan häntä miellyttänyt, ehkäpä hän on hankkinut sen sijaan kauniimman itselleen.
AMALIA (kiihkeästi). Mutta minun sormukseni — sanon: minun sormukseni.
FRANS. Juuri sen, Amalia. — Ah, sellainen kalleus, ja minun sormessani — ja Amalian antama! — siitä ei kuolemakaan sitä riistäisi — eikö niin, Amalia? Ei timantin kalleus, ei taiteellinen leima tee sitä arvokkaaksi, — vain rakkaus —. Rakas lapsi, sinä itket? Voi sitä, jonka takia nämä kalliit pisarat pusertuvat niin ihanista silmistä — ja jospa edes tietäisit kaikki, näkisit hänet itsensä, näkisit sen näköisenä!
AMALIA. Hirviö! Mitä, minkä näköisenä?
FRANS. Hiljaa, hiljaa, hyvä ystävä, älä pakoita minua vastaamaan! (Ikäänkuin itsekseen, mutta kuuluvasti.) Kunpa se rietas elämä edes verhoutuisi, salaisi itsensä maailman silmiltä! Mutta se tuijottaa kauheana kellervästä lyijynvärisestä silmäkehästä; kuolonkelmeät, raukeat kasvot, joista poskiluut pistävät esiin, antavat sen ilmi; katkonainen, alentunut ääni sammaltaa sitä, vapiseva, huojuva luuranko puhuu räikeästi siitä; se porautuu luihin ytimiä myöten ja murtaa nuoruuden miehiset voimat, pusertaa karvaan visvan ja vaahdon otsalle ja suuhun ja joka paikkaan ruumiissa ja hautuu kamalana eläimellisen kiiman häpeäpesissä. Hyi inhoa. Se on saastaista! Nenä, silmät, korvat tuntevat puistatuksia, — olet nähnyt sen kurjan, Amalia, joka sairaalassamme heitti ähkyen henkensä, — häpeä näytti räpäyttelevän luihuja silmiään hänen edessään, sinä puhkesit kauhunhuutoon hänet nähdessäsi. Herätä se kuva jälleen sielusi silmäin eteen, ja Kaarle seisoo ilmielävänä edessäsi! — Hänen suudelmansa ovat ruttoa, hänen huulensa myrkyttävät sinun huulesi!
AMALIA (lyö häntä). Hävytön solvaaja!
FRANS. Kauhistuttaako tämä Kaarle sinua? Inhoittaako sinua jo kalpea kuvaus? Mene, tuijota häntä itseään, kaunista, taivaallista, jumalaista Kaarleasi! Mene, ahmi hänen suloista hengitystään ja sukella niihin sulotuoksuihin, jotka höyryävät hänen kidastaan! Pieni henkäys hänen suustaan upottaa sinut siihen mustaan, kuolemanomaiseen pyörtymykseen, minkä mätänevä haaska ja ruumiita täyden taistelukentän näkö synnyttävät.
AMALIA (kääntää kasvonsa poispäin).
FRANS. Mitä rakkauden kuohuntaa! Mitä syleilyn hurmaa — mutta eikö ole väärin tuomita ihmistä hänen raihnaan ulkonäkönsä mukaan? Kurjimmastakin aisopolaisesta rammasta voi loistaa suuri, rakastettava sielu, kuten rubiini liejusta. (Ilkeästi hymyillen.) Rosoisiltakin huulilta voi rakkaus —.
Todella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana siveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta — jos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi —