AMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas! Olet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! — Etkö tiedä, ilkiö, ettei Kaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien, kääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa häpeääsi?
FRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki. — Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen — saastaiseen ympäristöön — Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen jalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa minun, minun päälleni — tekemään minut perinnöttömäksi, — minut, elämäni, vereni, kaikki —
AMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!
FRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman uskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, — suo anteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle! — Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä kyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa — minuakin, minuakin kohtaan — meidän sielumme sointuivat niin yhteen.
AMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!
FRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me varmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta, mikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi kymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni, niin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.
AMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei värettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. —
FRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, — ruusu oli hänelle rakkain kukista — mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti säveltaidetta sanomattomasti, — ja te olette todistajani, te tähdet, että olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani, kun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. — Ja miten voit vielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen esineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset huonontua suvustaan?
AMALIA (katsoo häntä kummeksuen).
FRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin hän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein istuitte kahden lemmenunelmissa. — Olimme kauan vaiti, — vihdoin hän tarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: "jätän Amalian, en tiedä, — minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, — älä hylkää häntä, veli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, — ellei Kaarle — koskaan palaa!" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen kättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin hänelle sen pyhällä valalla!