ENSIMÄINEN KOHTAUS.
FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).
FRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. — Tohtori väittää hänen olevan parantumaan päin — vanhan miehen elämä on sentään aivan ikuisuus! — Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi tuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien aarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.
Raukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten lakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen etanankulkuun? — Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin kituuttaa vain viime öljypisarain turvin — siinä kaikki —. Ja kuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia. En haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi toiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta vastakkaisessa tarkoituksessa. — En taittaisi luonnolta tietä väliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan todella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?
Filosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen liikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina elimellisten heilahdusten ristiriidat — intohimot ruhjovat elinvoimaa, — raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. — No niin, kuka keksisi millä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan? Hävittää ruumista hengen välityksellä? — Ah, ennenkuulumaton teko, — kuka sen panisi toimeen? Verraton teko. — Mieti, Moor! — Se olisi keksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus koroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto varmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen lyönnit ja valtimolle sanotaan: "tähän asti, muttei etemmäs!" — Ken ei tässäkin koettaisi siipiään!
Ja miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen ruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on valittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? — Vihako? Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. — Suru? Se mato kalvaa liian vitkaan. — Mielipaha? Se tarhakäärme matelee liian laiskasti. — Pelko? Toivo ei salli sen kahlita saalistaan. — Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian kuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) — Mitä, hm? Ei! — Haa! (Hypähtäen.) — Kauhu! Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi uskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? — Ja sentään, jospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? — Oh, tule silloin avukseni, masentumus ja sinä, katumus, helvetillinen kostotar, jäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman oksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä, ulvova itsesyytös, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan äitiisi. — Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret, leppoisa menneisyys, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä, kukoistava tulevaisuus, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja kuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä välitse. — Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä raihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää — epätoivo! Voitto, voitto! — Suunnitelma on valmis — vaikeampi ja taiturillisempi kuin mikään, — luotettava, varma, — sillä (pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan eikä kalvavan myrkyn jälkiä.
(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina!
Herman!
HERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.
FRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt kiittämättömälle.
HERMAN. Siitä minulla on kokemusta.