FRANS (taputtaa häntä olalle). Hyi, Herman! Sinähän olet herrasmies. Sinun ei pidä sietää häpeätahraa itsessäsi. Et saa päästää neitiä käsistäsi, et missään nimessä, Herman! Tuhat tulimmaista, minä yrittäisin äärimmäisiä keinoja sinun sijassasi.
HERMAN. En lepää ennenkuin olen saanut sen isän ja sen pojan nurmen alle.
FRANS. Ei niin myrskyisästi, Herman! Tule lähemmä — sinä olet saava
Amalian!
HERMAN. Minun täytyy, vaikka pirulta ottaisin, minun täytyy saada!
FRANS. Sinä olet saava hänet, sanon, ja minun kädestäni. Tule lähemmä, sanon — et ehkä tiedä, että Kaarle on joutunut melkein kuin perinnöttömäksi?
HERMAN (tullen lähemmä). Käsittämätöntä! Ensimäinen sana, minkä siitä kuulen.
FRANS. Kuuntele tyynesti edelleen! Toiste saat siitä seikasta kuulla lisää. — Niin, sanon sinulle: yksitoista kuukautta hän on elänyt suorastaan maanpakolaisena. Mutta ukko katuu jo ennenaikaista askeltaan, jota hän sentään (nauraen) toivoakseni ei itse ole tehnyt. Ja neiti Edelreich saartaa häntä joka päivä tiukasti soimauksineen ja valituksineen. Ennen pitkää hän alkaa etsityttää poikaansa jokaiselta ilmansuunnalta, ja hyvää yötä, Herman, jos hän löytää hänet! Sinä saat hyvin kiltisti pitää päitsistä hänen vaunuhevosiaan, kun hän lähtee Amalian kanssa kirkkoon vihille.
HERMAN. Minä kuristan hänet ristiinnaulitun kuvan juureen!
FRANS. Isä luovuttaa hänelle pian isännyyden ja alkaa elellä rauhassa linnoissaan. Silloin tuolla ylpeällä höyrypäällä on ohjat käsissään, silloin hän nauraa vihamiehiään ja kadehtijoitaan — ja minä, joka aioin tehdä sinusta arvokkaan, suuren miehen, minä itse, Herman, saan niskat kumarassa hänen kynnyksensä edessä —
HERMAN (tuohuksissaan). Ei, niin totta kuin nimeni on Herman, niin ei teille käy! Jos vielä älyn kipinäkään kytee tässä päässä, niin ei teille käy!