FRANS. Estätkö sinä sen? Sinunkin, rakas Herman, hän antaa tuta raippaansa, hän sylkee kasvoihisi, kun kohtaat hänet tiellä, ja onneton olet, jos silloin kohautat olkapäitäsi tai vedät suusi väärään. — Katsos, sillä kannalla ovat kiintymyksesi neitiin, toiveesi, suunnitelmasi.
HERMAN. Sanokaa, mitä minun on tehtävä!
FRANS. Kuule siis, Herman! Jotta näkisit minun ottavan rehellisenä ystävänä sydämelleni sinun kohtalosi — mene, pukeudu salapukuun, tee itsesi aivan tuntemattomaksi, ilmoittaudu ukon puheille, lausu tulevasi suoraan Böömistä, ottaneesi veljeni kanssa osaa Pragin taisteluun, — nähneesi hänen heittävän henkensä sotatantereella.
HERMAN. Uskotaanko minua?
FRANS. Hoho, jätä huoli siitä minulle! Ota tämä käärö. Siinä on selitettynä tarkoin tehtäväsi. Lisäksi asiakirjoja, jotka itse epäilyksenkin saavat uskomaan. — Toimita nyt vain itsesi pois ja huomaamatta! Juokse takaportista pihaan, sieltä puutarhanmuurin yli — jätä minun hoidettavakseni tämän murheellisen ilveilyn ratkaisu!
HERMAN. Ja se tulee olemaan: eläköön uusi herra Fransiskus von Moor!
FRANS (sivelee häntä poskelle). Kuinka ovela olet! — Sillä katsos: tällä keinoin saavutamme kaikki tarkoitukset kerralla ja pian. Amalia luopuu toivostaan häneen. Ukko uskoo poikansa kuolleeksi, ja — hän on raihnas — huojuva rakennus ei tarvitse maanjäristystä sortaakseen soraksi, — hän ei kestä uutista, — silloin minä olen hänen ainoa poikansa, — Amalia on menettänyt tukensa ja on minun tahtoni leikkikaluna, — silloin voit helposti ajatella, — lyhyesti, kaikki menee toiveiden mukaan — mutta sinä et saa peräytyä sanastasi.
HERMAN. Mitä sanotte? (Riemuiten.) Ennen kääntyy kuula takaisin ja syöksyy ampujansa sisuksiin — luottakaa minuun? Antakaa vain minun toimia — Hyvästi!
FRANS (huutaa hänen jälkeensä). Sato on sinun, rakas Herman. — Kun härkä on vetänyt jyväkuorman aittaan, saa se tyytyä heiniin. Sinä saat karjapiian, et suinkaan Amaliaa. (Poistuu.)