V. MOOR. Se on raskasta, se on murheellista! Minä kuolen, ja poikani Kaarle ei ole täällä — minut kannetaan hautaan, mutta hän ei itke hautani partaalla. Kuinka suloista on, kun oman pojan rukous tuudittaa kuolon uneen — se on kehtolaulua.
AMALIA (haaveellisesti). Niin suloista, taivaallisen suloista on, kun rakastetun laulu tuudittaa kuolon uneen, — ehkä haudassakin näkee edelleen unta, — pitkää, ikuista, loputonta unta Kaarlesta, kunnes ylösnousemuksen kellot kajahtavat. (Hypähtää ihastuneena.) Ja tästä aikain ikuisesti hänen syleilyssään. (Äänettömyys. Hän menee pianon luo ja soittaa.)
"Lähdet, Hektor, — vaan jos kuolemaasi? Monta miestä Akilles jo kaasi jälkimainehiksi Patrokloon. Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön, kuka jumalien tahdon täyttöön, jos sä kohta vaivut Kokythoon?"
V. MOOR. Kaunis laulu, tyttäreni. Sitä saat soittaa minulle vielä ennen kuolemaani.
AMALIA. Se on Andromaken ja Hektorin hyvästijättö — Kaarle ja minä lauloimme sitä usein yhdessä luutun säestyksellä. (Soittaa edelleen.)
"Kallehin, tuo tuimin peitsistäni, verileikkiin tie on edessäni! Minuun vain voi luottaa Ilion. Poikani mä jätän jumalille! Kaatua voin voitontanterille, tapaat taas mun teill' Elysion."
DANIEL (tulee). Ulkona odottaa teitä eräs mies. Hän pyytää päästä puheillenne, hänellä olisi teille tärkeä sanoma.
V. MOOR. Koko maailmassa on minulle vain yksi asia tärkeä, sinä tiedät sen, Amalia. — Onko se joku apuani tarvitseva onneton? Hänen ei pidä lähtemän täältä huokaus huulilla.
AMALIA. Jos se on kerjuri, tulkoon hän oitis tänne. (DANIEL pois).
V. MOOR. Amalia, Amalia! Säästä minua!