V. MOOR. Näin unta pojastani. Miksi en uneksi edelleen? Ehkä olisin saanut anteeksiannon hänen suustaan.
AMALIA. Enkelit eivät kanna vihaa — hän antaa teille anteeksi. (Tarttuu surumielisesti häntä käteen.) Kaarleni isä, minä annan teille anteeksi!
V. MOOR. Ei, tyttäreni, tuo kasvojesi kalmanväri tuomitsee isän.
Tyttö-polo! Minä hävitin sinulta nuoruutesi ilon — oi, älä kiroa minua!
AMALIA (suutelee hellästi hänen kättään). Teitä?
V. MOOR. Tunnetko tämän kuvan, tyttäreni?
AMALIA. Kaarlen!
V. MOOR. Tämännäköinen hän oli kuudennellatoista ikävuodellaan. Nyt hän on erilainen —. Oh, sisälläni polttaa — tämä lempeys on kaunaa, tämä hymyily epätoivoa —. Eikö totta, Amalia, sinähän maalasit hänet syntymäpäivänään jasmiinimajassa? — Oi tyttäreni, teidän rakkautenne teki minut niin onnelliseksi!
AMALIA (katse yhä kuvassa). Ei, ei, hän se ei ole! Jumalan nimessä, hän ei ole Kaarle —. Täällä, täällä (osoittaen sydäntään ja otsaansa) niin ehyt, niin erilainen. Kömpelö väri ei riitä kuvastelemaan sitä ylevää henkeä, joka loisti hänen hehkuvasta silmästään. Pois tämä! Tämä on kovin inhimillistä! Minä olin tuhrija.
V. MOOR. Tämä hellä ja lämmittävä katse — jos hän olisi ollut vuoteeni ääressä, niin minä olisin pelastunut elämään kuolemankin käsistä. En koskaan, koskaan olisi kuollut!
AMALIA. Ette koskaan, koskaan olisi kuollut? Se olisi ollut kuin hyppäys yhdestä ajatuksesta toiseen ja kauniimpaan — tämä katse olisi valaissut teille tietä haudan yli. Tämä katse olisi kantanut teitä yläpuolelle tähtien!