V. MOOR. Tiedät jotakin pojastani?
HERMAN. Hän opiskeli Leipzigissä. Sieltä hän kuljeksi pois, en tiedä kuinka kauas. Hän kierteli ympäri Saksanmaata ja, kuten hän minulle sanoi, pää paljaana, avojaloin, ja kerjäsi leipänsä ovien edessä. Viisi kuukautta sen jälkeen puhkesi uudelleen surkea sota Preussin ja Itävallan välille, ja kun hänellä ei elämässä ollut mitään toivoa enää, niin Fredrikin voitokkaan rummun kaiku veti hänet Böömiin. Sallikaa minun, sanoi hän suurelle Schwerinille, kuolla sankarien vuoteeseen; minulla ei ole enää isää! —
V. MOOR. Älä katso minuun, Amalia!
HERMAN. Hänelle annettiin lippu. Hän riensi mukana preussilaisten voittomarssissa. Satuimme joutumaan saman teltan asujamiksi. Hän puhui paljon vanhasta isästään ja paremmista menneistä päivistään, — ja rauenneista toiveista. Meidän silmiimme kihosivat kyynelet.
V. MOOR (peittää kasvonsa päänaluseen). Vaiti, oh vaiti!
HERMAN. Kahdeksan päivää sen jälkeen oli Pragin tuima ottelu — voin sanoa Teille, että poikanne kunnostautui urhon tavoin. Hän teki ihmeitä armeijan nähden. Viiden rykmentin täytyi vaihtua hänen vierellään, hän jäi paikalleen. Tulikuulia putoili oikealle ja vasemmalle, poikanne ei väistynyt. Kuula ruhjoi häneltä oikean käden, poikanne otti lipun vasempaan ja seisoi yhä —.
AMALIA (ihastuksissaan). Hektor, Hektor, kuulitteko, hän ei väistynyt —!
HERMAN. Tapasin hänet taisteluiltana kuulatuiskun sortamana. Vasen käsi oli verisuihkun tukkeena, oikean hän oli haudannut maahan. 'Veli', huusi hän vastaani, 'rivien läpi kävi kohina, että kenraali on kaatunut hetki sitten —'. 'Hän on kaatunut', sanoin minä, 'ja sinä?' — 'Kunnon sotilas', huusi hän päästäen vasemman kätensä, 'seuratkoon kenraaliaan, kuten minä!' Kohta sen jälkeen puhalsi hän voimakkaan sielunsa sankarin matkaan.
FRANS (käy hurjana Hermania kohti). Surma sinun kirotun kielesi lukitkoon! Oletko tullut tänne antamaan surmaniskun isällemme? — Isä! Amalia! Isä?
HERMAN. Se oli kuolevan toverini viimeinen tahto. 'Ota tämä miekka', korisi hän, 'ja jätä se vanhalle isälleni, hänen poikansa veri punaa sitä, hän on kostettu, hän iloitkoon. Sano hänelle, että hänen kirouksensa hääti minut sotaan ja kuolemaan, minä olin joutunut epätoivoon!' Hänen viimeinen huokauksensa oli Amalia.