AMALIA (kuin kuolonunesta havahtuen). Hänen viimeinen huokauksensa —
Amalia!
V. MOOR (kauheasti huutaen, tukkaansa raastaen). Minun kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!
FRANS (kierrellen ympäri huonetta). Oh, mitä olette tehnyt, isä? Rakas
Kaarle, veljeni!
HERMAN. Tässä on miekka ja tässä on myös eräs muotokuva, jonka hän samalla kertaa veti povestaan. Se on tämän neidin näköinen hiuskarvalleen. 'Tämä on tuleva veljelleni Fransille', sanoi hän, — en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.
FRANS (kuin hämmästyneenä). Minulle? Amalian kuva? Minulle, Kaarle,
Amalia, minulleko?
AMALIA (käyden kiivasti Hermania kohti). Halpa, lahjottu petturi!
(Tarttuu häneen tiukasti.)
HERMAN. Se en ole, armollinen neiti! Katsokaa itse, eikö se ole teidän kuvanne —. Olette kai itse antanut sen hänelle.
FRANS. Herran nimessä, Amalia, sinun kuvasi! Todellakin sinun!
AMALIA (antaa hänelle kuvan takaisin). Minun, minun! Oi taivas!
V. MOOR (huutaen, pusertaen kasvojaan). Voi, voi! Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!