FRANS. Ja hän ajatteli minua ankarana erohetkenään, minua! Enkelisielu — kun jo kuoleman musta lippu häilyi hänen yllään — minua!
V. MOOR (hervottomasti). Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan, poikani epätoivoon joutunut!
HERMAN. Tätä murhetta en kestä. Voikaa hyvin, vanha herra! (Hiljaa Fransille.) Miksi olettekin tämän tehnyt, nuori herra? (Lähtee nopeasti.)
AMALIA (hypähtäen ylös, hänen jälkeensä). Jää, jää! Mitkä olivat hänen viime sanansa?
HERMAN (ulkoa). Hänen viime huokauksensa oli Amalia. (Pois.)
AMALIA. Hänen viime huokauksensa oli Amalia! — Ei, et ole petturi! Se on siis totta — totta: hän on kuollut — kuollut! — (Horjuen edestakaisin, kunnes kaatuu.) Kuollut — Kaarle on kuollut!
FRANS. Mitä näen? Mitä on tähän miekkaan kirjoitettuna? Verikirjaimin
— Amalia!
AMALIA. Hänen kädellään?
FRANS. Näenkö totta vai unta? Katsos tätä verikirjoitusta: Frans, älä jätä Amaliaani! Katsos, katsos! Ja toisella puolen: Amalia, valasi mursi kaikkivaltias kuolema! — Näetkö nyt, näetkö nyt? Hän kirjoitti sen jäykistyvällä kädellä, kirjoitti sen lämpimällä sydänverellään, kirjoitti sen juhlallisen iäisyyden kynnyksellä! Hänen pakeneva henkensä viipyi vielä liittääkseen yhteen Fransin ja Amalian.
AMALIA. Vanhurskas Jumala, se on hänen käsialaansa! — Hän ei ole minua koskaan rakastanut! (Poistuu nopeasti.)