FRANS (polkien jalkaansa). Kirottua! Tuo jäykkäniska tekee tyhjäksi kaiken taitoni.
V. MOOR. Oh, oh, älä jätä minua, tyttäreni! — Frans, Frans, anna minulle takaisin poikani!
FRANS. Kuka se hänet kirosi? Kuka se hääti poikansa sotaan ja kuolemaan ja epätoivoon? — Oi, hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirottu hänen pyövelinsä! Kirottu, kirottu te itse! —
V. MOOR (lyö nyrkillään rintaansa ja otsaansa). Hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirous, kuolema ja kirous minulle itselleni! Minä olen suuren poikansa surmannut isä. Minua hän rakasti kuolemaan saakka! Kostaakseen minut hän syöksyi sotaan ja kuolemaan! Hirviö, hirviö! (Raastaa itseään.)
FRANS. Hän on poissa, mitä auttavat myöhäiset voivotukset. (Pilkallisesti nauraen.) On helpompaa surmata kuin tehdä eläväksi. Ette saa häntä koskaan takaisin haudastaan.
V. MOOR. En koskaan, koskaan takaisin haudasta! Poissa, iäksi menetetty! — Ja sinä houkutit kirouksen minun sydämestäni — sinä — sinä —. Poikani minulle takaisin!
FRANS. Älkää ärsyttäkö vihaani! Minä jätän teidät yksin kuolemaan!
V. MOOR. Rietas olento! Hae minulle takaisin poikani! (Ryntää nojatuolista, aikoo tarttua kurkkuun Fransia, joka työntää hänet takaisin.)
FRANS. Raukeat luut! Tohditteko —. Kuolkaa epätoivoonne! (Poistuu.)
V. MOOR. Tuhat kirousta jyrisee jälkeesi! Olet varastanut poikani minun sylistäni. (Heittelehtien epätoivoissaan edestakaisin nojatuolissa.) Oh, oh, kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla! — He pakenevat, hylkäävät minut kuolemassa — hyvät enkelini pakenevat minua, kaikki pyhimykset väistyvät kolkon murhaajan luota. — Oh, oh! Eikö kukaan tahdo kannattaa päätäni, eikö kukaan vapauttaa tuskissaan taistelevaa sielua? Ei yhtään poikaa, ei yhtään tytärtä, ei yhtään ystävää! — Ei ainoakaan ihmisistä tahdo, — yksin, hyljättynä — Oh, oh! Kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla!