AMALIA itkettynein silmin.
V. MOOR. Amalia, taivaan lähettiläs! Tuletko vapauttamaan minun sieluani?
AMALIA (lempeämmin). Olette menettänyt ihanan pojan.
V. MOOR. Surmannut, aioit sanoa. Tätä todistusta kantaen astun Jumalan tuomioistuimen eteen.
AMALIA. Ei niin, onneton vanhus! Taivaallinen isä riisti hänet luokseen. Olisimme olleet liian onnellisia tässä maailmassa. — Tuolla, tuolla ylhäällä aurinkojen takana me näemme hänet jälleen.
V. MOOR. Jälleennäkeminen — oh, läpi sieluni käy viiltävä miekka — kun tapaan hänet pyhänä pyhien joukossa. Itse taivaassa minua tulee ahdistamaan helvetin kauhu, Ikuisen kasvojen edessä kalvamaan muisto: minä surmasin poikani!
AMALIA. Oi, hymyllään hän karkoittaa sielustanne tuskaisen muiston! Olkaahan iloinen, rakas isä, minäkin olen niin kokonaan iloinen. Eikö hän ole jo seraafinharpullaan kaiuttanut taivaallisille kuulijoille kuultavaksi Amalian nimeä, ja taivaalliset kuulijat toistivat sitä hiljaa? Hänen viime huokauksensahan oli Amalia! Eikö hänen ensimäinen riemunsa tule olemaan Amalia?
V. MOOR. Taivaan lohdutus virtaa huuliltasi! Hän tulee hymyilemään minulle, sanot? Antamaan anteeksi? Kaarleni rakastettu, sinun täytyy jäädä luokseni, kun minä kuolen.
AMALIA. Kuolema on lentoa hänen syliinsä. Onnellinen te, teitä täytyy kadehtia. Miksi minun luuni eivät ole jo hauraat, miksi hapseni eivät jo harmaat? Voi nuoruuden voimia! Tervetullut, sinä ytimetön vanhuus, joka olet likempänä taivasta ja Kaarleani!
FRANS (astuu esiin).