VANHA MOOR. Aivan hyvin, poikani — mitä tahdoit sanoa minulle?
FRANS. Posti on tullut — kirje leipzigiläiseltä kirjeenvaihtajaltamme —
V. MOOR (elostuen). Uutisiako Kaarle pojastani?
FRANS. Hm, hm! — Niitä kyllä. Mutta pelkään — en tiedä voinko — terveyteenne katsoen? — Voitteko todella aivan hyvin, isä?
V. MOOR. Kuin kala vedessä! — Kirjoittaako hän pojastani — Mistä sait tämän huolen? Olet kysynyt minulta kahdesti.
FRANS. Jos olette sairas, — jos teissä on vähintäkään oiretta sinnepäin, niin jääköön tämä asia — puhun siitä teille sopivampaan aikaan. (Puolittain itsekseen.) Tämä sanoma ei ole raihnaalle otollinen.
V. MOOR. Jumala! Mitä saanenkaan kuulla?
FRANS. Sallikaa minun ensin vetäytyä hetkeksi syrjään vuodattamaan säälin kyynel tuhlaajaveljeni takia — minun pitäisi iäti olla vaiti, sillä hän on teidän poikanne, minun pitäisi iäksi salata hänen häpeänsä — sillä hän on minun veljeni. — Mutta ensimäinen surullinen velvollisuuteni on totella teitä — siksi antakaa minulle anteeksi!
V. MOOR. Voi Kaarle, Kaarle! Tietäisitpä, miten käytöksesi kiduttaa isäsi sydäntä! Tietäisitpä, että yksi ainoa iloinen uutinen sinusta lisäisi kymmenen vuotta ikääni, tekisi minut nuorukaiseksi — sen sijaan että nyt jokainen sanoma saattaa minut askelen lähemmä hautaani!
FRANS. Jos niin on, vanhus, niin jääkää hyvästi, — muutoin repisimme kaikki jo tänään hiukset päästämme arkkunne ääressä.