V. MOOR. Lakkaa, lakkaa! Minulla on kova tuska.
AMALIA (hypähtää ylös, pudottaa kirjan). Auta, taivas! Mitä se on?
V. MOOR. Se on kuolema! Mustana — maailma — silmissäni, — pyydän — kutsu pastori — antamaan minulle — ehtoollista —. Missä on — poikani Frans?
AMALIA. Hän on paennut! Jumala meitä armahtakoon!
V. MOOR. Paennut — paennut kuolinvuoteeni äärestä? — — Ja kaikki tämä — kaikki — kahdesta toivorikkaasta lapsesta —. Sinä — annoit ne — sinä otit ne — nimesi olkoon —.
AMALIA (äkkiä huudahtaen). Kuollut! Kokonaan kuollut! (Pois epätoivoisena.)
FRANS (syöksähtää riemuisena sisään). Kuollut, huutavat, kuollut! Nyt minä olen herra. Koko linna parkuu: Kuollut! — Mutta jospa hän vain nukkuu! — Se on sentään, ah, se on sentään uni, missä ei koskaan kuulu "hyvää huomenta" — uni ja kuolema ovat vain kaksoisia. Vaihtakaamme joskus nimet! Hyvä, tervetullut uni! Sanokaamme sinua kuolemaksi! (Sulkee vainajan silmät.) Kuka tulee nyt ja uskaltaa haastaa minut lain eteen, tai sanoa minulle päin kasvoja: sinä olet konna! Pois siis tämä hempeyden ja hyveen tukala naamio. Nyt tulette näkemään Fransin sellaisena, kuin hän on, näkemään ja kauhistumaan. Isäni sokeroi vaatimuksensa, muodosti alueensa perhepiiriksi, istui rakkaasti hymyillen portilla ja tervehti heitä veljinään ja lapsinaan. Minun kulmakarvani vaaruvat kuin ukkospilvi yllänne, valtiasnimeni leijuu kuin uhkaava pyrstötähti näiden vuorten yllä, otsani on ilmapuntarinne! Hän hiveli ja siveli niskaa, joka jäykistyi hänen tahtoaan vastaan. Hiveleminen ja siveleminen ei ole minun asiani. Minä isken hammaslaitaiset kannukset kylkiinne syvälle ja koetan rautaruoskan tehoa. — Minun alueellani on päästävä niin pitkälle, että perunat ja laiha olut tulevat juhlatarjokkeiksi; ja onneton se, joka astuu eteeni verevin, täyteläisin poskin! Köyhyyden ja orjanpelon kelmeys on minun tunnusvärini; siihen palvelijanpukuun minä puen teidät! (Poistuu.)
KOLMAS KOHTAUS.
Böömin metsät.
SPIEGELBERG, RAZMANN, joukko rosvoja.