RAZMANN. Sinäkö siinä, sinäkö todella? No annas kun puserran sinut puuroksi, rakas Moritz-veikko. Tervetuloa Böömin metsiin! Oletpa kasvanut ja vahvennut. Sata sarvipäätä! Tuotpa rekryyttejäkin koko katraan, kunnon värvääjä!
SPIEGELBERG. Eikö niin, veli, eikö niin? Ja aimo poikia vielä ovatkin! Et usko, että Jumalan ilmeinen siunaus on kanssani: olin köyhä, nälkäinen hylky, ilman muuta omaisuutta kuin tämä sauva, kun kuljin Jordanin yli, ja nyt meitä on kahdeksankahdeksatta, enimmäkseen haaksirikkoisia kamasaksoja, poispotkittuja maistereita ja kirjureita schwaabilaisista maakunnista. Siinäpä on sinulla miekkosia, veli, kauniita poikia, sanon sen, jotka varastelevat toisiltaan napit housuista ja ovat toisiltaan turvassa vain ladattu pyssy vierellään ja voivat hyvin, ja nauttivat neljänkymmenen penikulman alalla sellaista mainetta, ettei uskoisi. Etpä tapaa sanomalehteä, missä et näkisi artikkelia Spiegelberg-ketusta — sen takia yksinomaan minä niitä pidänkin. Kiireestä kantapäähän ne ovat esittäneet minut, vetäneet minut aivan silmäisi eteen — eivät ole unhoittaneet takkini nappejakaan merkitä. Mutta nenästä me niitä narreja vedämme että sääliksi pakkaa. Meninpä tuonaan kirjapainoon, ilmoitan nähneeni sen mainion Spiegelbergin, ja sanelen muutamalle siellä istuvalle töhertäjälle ilmielävän muotokuvan eräästä sikäläisestä matotohtorista; ryhdytään asiaan, miekkonen vangitaan, häntä tutkitaan lujasti, ja tyhmyydessään ja pelossaan hän tunnustaa, — kuules, piru vie! — tunnustaa olevansa Spiegelberg —. Tuhat tulimmaista! Olin juuri lähdössä maistraattiin antamaan ilmi itseni, jottei tuo kanalja minun nimeäni siten pilaisi — kolmen kuukauden kuluttua hän killui maan ja taivaan välillä. Pitipä minun työntää nenääni aika annos tupakkaa kulkiessani sitten hirsipuun ohi ja nähdessäni Spiegelbergin sijaisen komeilevan siinä kaikessa kunniassaan — ja sillä välin kun Spiegelberg killuu, hiipii Spiegelberg hyvin hiljaa ansasta ja näyttää takaapäin rikkiviisaalle oikeudelle aasinkorvia, niin että sääliksi käy.
RAZMANN (nauraa). No sinä olet yhä entisesi lainen.
SPIEGELBERG. Olen kyllä, kuten näet, sekä sielulta että ruumiilta. Houkka, eräs pila minun vielä täytyy kertoa sinulle, minkä tuonaan panin toimeen Cecilian luostarissa. Iltahämärissä kuljeksiessani tapaan luostarin, ja kun sinä päivänä en ole sattunut ampumaan laukaustakaan — tiedäthän, että vihaan 'diem perdidi' kuolemaan saakka —, niin oli yön kunniaksi toimitettava vielä kepponen, vaikka itse pirulta korvat siepattava! Pysymme alallamme myöhään yöhön. On hiirenhiljaista. Valot sammuvat. Arvelemme nunnien jo päässeen patjoilleen. Otan mukaani toverini Grimmin, käsken muiden vartoa portin luona, kunnes kuulevat pillini äänen — sieppaan kiinni luostarinvahdin, otan häneltä avaimet, hiivin piikain makuuhuoneeseen, haalin heidän vaatteensa kokoon, — ja mytty ulos portille. Kuljemme edelleen kammiosta kammioon, puhallamme sisarelta toisensa jälkeen vaatteet, viimeksi abbedissaltakin. — Sitten minä vihellän, ja mieheni alkavat ulkona rynnistää ja rymytä kuin tulisi viimeinen päivä — ja oikopäätä petomaisesti ulvoen sisarten kammioihin. — Hahaha — olisipa sinun sietänyt nähdä sitä hoppua, millä nuo elikko-parat pimeässä hapuilivat hameitaan ja miten he tekivät surkeita eleitä, olivat kuin pirulta riivatut, ja me sillä välin heidän kimpussaan kuin ampiaiset, ja miten he hädissään kääriysivät lakanoihin tai piilivät kuin kissat uuniin, toiset taas sydäntuskassaan priiskoittivat huoneen niin että siinä olisi sopinut opetella uintia. Entä sitä parkunaa ja vaikerrusta, — ja lopulta itse vanha hyrrä, abbedissa, puettuna kuin Eeva ennen lankeemusta — tiedäthän, veikko, ettei minulle koko taivaankannen alla ole mitään niin mieltä etovia olioita kuin hämähäkki ja vanha akka, ja kuvittelehan nyt tuollainen mustanruskea, hyllyvä, siivoton rääsy hyppäämässä edessäni ja manaamassa minua neitseellisen siveytensä kautta. — Piru vie, olin jo aikeessa kyynärpäälläni töytäistä sekaisin hänen suolistonsa — lyhyt päätös: joko luostarin aarteet, hopeat ja kirkkaat kultarahat käsiimme, tai — mieheni ymmärsivät minut jo —. Sanonpa sinulle: haalin luostarista saalista toista tuhatta taaleria arvoltaan, — lisäksi tuli tuon kepposen ilo, — ja mieheni jättivät jälkeensä heille muiston, jota he saavat yhdeksisen kuukautta kannella mukanaan.
RAZMANN (polkee jalkaa). Lempoko minut piti sieltä poissa!
SPIEGELBERG. Kas niin, sanopas, eikö se olekin riihatonta elämää? Ja siinä vasta pysyy reippaana ja voimissaan, ja ruho on vielä koossa ja paisuu päivä päivältä kuin rovastin vatsa. En tiedä, kai minussa on jotakin magneettista, joka vetää kaikki hulttiot Luojan luomakunnasta luokseni kuin teräksen ja raudan.
RAZMANN. Kaunis magneetti olet! Mutta hitosti haluaisin tietää, mitä taikuutta sinä käytät —.
SPIEGELBERG. Taikuutta? Se ei ole tarpeen. Päätä pitää olla. Eräs vissi asiallinen tunnus, jota tosin ohraleipä ei tuo mukanaan — sillä katsos, minun on tapani aina sanoa: säädyllisen miehen rakentaa vaikka pajunoksasta, mutta veijariin on tarvis puuroa. Siihen lisäksi tulee oma omituinen kansallisnerouskin, jonkunlainen, niin sanoakseni veijari-ilmasto, ja siksi minä neuvon sinua matkustamaan Graubündeniin, se on nykyään konnain Ateena.
RAZMANN. Veikko, minulle on yleensä kehuttu koko Italiaa.
SPIEGELBERG. No niin, eihän keltään saa evätä etujaan, kyllä Italiakin voi tuoda esiin miehiä, ja jos Saksa edistyy kuten se on hyvässä alussa ja äänestää Raamatun kokonaan rajainsa ulkopuolelle, niinkuin voimme kauniisti uskoa, niin voi Saksastakin ajanpitkään tulla jotakin hyvää. — Mutta yleensä, se minun on sanottava, ei ilmastostakaan riipu erikoisen paljon, nero kasvaa missä tahansa, ja mitä muuhun tulee, veikko — eihän metsäomenasta, kuten tiedät, tule paratiisissakaan ikinä millään yrityksellä ananasta. — Mutta jatkaakseni, — mihin jäinkään?