RAZMANN. Neuvokkuuteen.
SPIEGELBERG. Aivan niin — neuvokkuuteen. Kun siis saavut kaupunkiin, niin ota ensiksi kerjäläisvoudeilta, poliisilta ja vanginvartijoilta selkoa, kutka ahkerimmin tekevät heille sen kunnian, että etsivät heidän hoivaansa, ja ne henkilöt sinä etsit käsiisi — sitten sinä pesiydyt kahviloihin, porttoloihin, ravintoloihin, vainuat, urkit, kuka ylimmin on äänessä halpamaisesta ajasta, viidestä prosentista, poliisin toimeenpanemien parannusten tuhoavasta rutosta, kuka enin morkkaa hallitusta tai intoilee naamataulu-tiedettä vastaan j.m.s. Veikko, siltä tasolta on alettava! Rehellisyys horjuu kuin ontto hammas, kajoahan siihen vain hammaspihdeillä — tai paremmin ja lyhemmin: menet ja heität avoimelle kadulle täyden kukkaron, lymyät jonnekin ja katsot tarkoin, kuka sen nostaa maasta — hetken perästä lennätät hänen jälkeensä, etsit, parut ja kysyt noin vain sivumennen: 'Onkohan herra sattunut löytämään rahakukkaroa?' Jos hän myöntää — no, piru sen on nähnyt silloin; mutta jos hän kieltää: 'Anteeksi, herra, — en minä ole nähnyt — valitan!' (Hypähtää.) Veikko, voitto, veikko! Sammuta lyhtysi, ovela Diogenes! Olet tavannut oikean miehen.
RAZMANN. Oletpa täysoppinut ammatissasi.
SPIEGELBERG. Jumaliste — olisinko itse sitä koskaan epäillyt. — No kun sinulla siten on mies haavissasi, täytyy sinun myös ovelasti käydä käsiksi häneen nostaaksesi hänet ylös! — Katsos, poikani, minä suoritin sen näin: Kohta kun olin jäljillä, tartuin ehdokkaaseeni kuin takkiainen, ryyppäsin veljenmaljat hänen kanssaan — ja notabene, laskut on sinun suoritettava, — siihen kyllä liukenee sievoinen summa, mutta siitä sinä viisi. — Sinä käyt etemmä, viet hänet pelipaikkoihin ja irstaisiin seuroihin, kiedot hänet tappeluihin ja konnankujeisiin, kunnes häneltä on kuivunut väki ja voima, kukkaro ja kunnia ja omatunto, sillä kiertelemättä minun täytyy sinulle sanoa, ettet toimita mitään, ellet saa ruumista ja sielua turmelluksi. — Usko minua, veikko: varmasta kokemuksesta olen viisikinkymmentä kertaa tehnyt sen johtopäätöksen, että kun rehellinen mies on kerran ajettu ulos pesästään, niin on piru siellä pian herrana. Silloin askel on niin helppo, — oo, yhtä helppo kuin hyppäys portosta nunnaksi. — Kuules, mikä paukku se oli?
RAZMANN. Ukkonen, jatka pois.
SPIEGELBERG. On vielä lyhempi, parempi tie: rosvoa valitultasi talo ja tavara, niin ettei hänelle jää paitaa selkään, sitten hän taipuu sinuun itsestään —. Kyllä se jutku osataan, veikko — kysyhän tuoltakin vaskinaamalta tuolla. Lempo soi! sen minä näppärästi sain ansaani. Minä houkuttelin häntä neljälläkymmenellä dukaatilla, jotka hänen piti saaman, jos hän otti painaakseen minulle vahaan herransa avaimet — ajattelehan! se pöllö tekee sen, tuo avaimet minulle, piru vie, ja pyytää rahat —. 'Monsieur', sanoin minä, 'kuulkaas: nyt minä vien oikopäätä nämä avaimet poliisimestarille ja hankin teille vapaan asuinpaikan hirressä!' — Tuhat tulimmaista! olisitpa nähnyt, miten miekkonen silloin räväytti silmänsä auki ja alkoi pyristellä kuin märkä villakoira — —. 'Taivaan tähden, ymmärtäkäähän toki, herra! Minä tahdon — tahdon —'. 'Mitä tahdotte? Tahdotteko nyt oitis panna tupen heilumaan ja lähteä kanssani pirun luo?' — 'Oh, mielelläni, sydämen ilolla!' — Hahaha, velipaha, läskillä saa hiiret loukkuun — Eikö sille sovi jo nauraa, Razmann! Hahahaa!
RAZMANN. Sopii, sopiipa kyllä, se täytyy myöntää. Kirjoitanpa tämän opetuksen kultakirjaimin aivojeni tauluun. Saatana näkyy tuntevan miehensä, kun teki sinusta välittäjänsä.
SPIEGELBERG. Eikö niin, veli? Ja kun minä tuon hänelle kymmenen miestä, niin saanen kai itse käydä vapaana — antaahan jokainen kirjankustantajakin asiamiehelleen kymmenennen kappaleen palkkioksi, miksi sitten piru olisi niin juutalaisittain? — Razmann, täällä hajahtaa ruudilta —.
RAZMANN. Helkkarissa, minunkin nenääni se on jo kauan kärynnyt. — Ollaan varuillamme, täälläpäin on jotakin tekeillä. — Niin niin, sanon sinulle, Moritz, olet päälliköllemme rekryytteinesi tervetullut — hänkin on saalistanut jo kelpo poikia.
SPIEGELBERG. Mutta nämä, minun mieheni — heh —!