Taivaankaunis hän ol', ihanainen, nuorukaisten kaikkein valio. Katseensa kuin valo jumalainen, aallost' ylenevä aurinko.
Syleilyssään mikä hurman voima,
minkä liekin lietsoi sydämeen!
Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima,
sielu hehkui sinitaivaaseen.
Suutelonsa tulijuoma taivaan,
ankara ja sentään autuas!
Riemu rinnan vapisevan vaivaan,
harpunhelke suuri, soinnukas
oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu liittyi, huulet huuliin vavisten, taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu ympäriltä rakastavien.
Poiss' on hän — ja turhaa, ah niin turhaa kaikki toivo on ja valitus! Poiss' on hän — ja kaiken kesän murhaa säestää vain syksyn huokaus!
FRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet pujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten hauskuuden.
AMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen kuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan —.
FRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee elävät onnellisiksi! Minä tulen —
AMALIA. Ja milloin menet jälleen?
FRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi,
Amalia. Tulen sanomaan sinulle —-.