KOSINSKY. Tahdon vastata jokaisesta murhasta, minkä sinä käsket minun tehdä.
MOOR. Mitä, oletko niin viisas? Rohkenetko yrittää kietoa miehen imarteluilla? Mistä tiedät etten minä näe pahoja unia tai etten kalpene kuolinvuoteella? Minkä verran olet jo tehnyt sellaista, joka on saanut sinut ajattelemaan edesvastuuta?
KOSINSKY. Tosin hyvin vähän vielä; mutta kuitenkin tämän matkan luoksesi, jalo kreivi.
MOOR. Onko kotiopettajasi toimittanut käsiisi Robinin tarinan — sellaiset varomattomat hulttiot olisi kytkettävä kaleereihin, — ja sekö kiihoitti lapsellista mielikuvitustasi ja tartutti sinuun järjettömän halun kasvaa suureksi mieheksi? Kutittaako mieltäsi maine ja kunnia? Tahdotko murhapoltoilla ostaa kuolemattomuuden? Käsitä toki, kunnianhimoinen nuorukainen: murhapolttajille ei laakeri kasva. Rosvon voittoa ei kruunata — paitsi kirouksella, vaaralla, kuolemalla, häpeällä —. Näetkö tuonkin mestauspaikan tuolla kukkulalla?
SPIEGELBERG (käyden ärtyisenä edestakaisin). Äh kuinka tuhmaa, kuinka inhoittavaa, kuinka hävyttömän tuhmaa! Tuo ei ole oikea menettelytapa! Minä tein toisin.
KOSINSKY. Mitä se pelkäisi, joka ei pelkää kuolemaa?
MOOR. Oivaa, verratonta! Oletpa käynyt kiltisti koulusi, olet erinomaisesti oppinut ulkoa Senecasi. — Mutta, rakas ystävä, sellaisilla mietelmillä et tyydytä kärsivää luontoa, niillä et koskaan tylsytä tuskan okaa. — Mieti selvään, poikani! (Tarttuu häntä käteen.) Ajattelehan, että minä neuvon sinua isänä, — opi ensin tietämään kuilun syvyys, ennenkuin hyppäät sinne! Jos tiedät voivasi vielä tavoitella yhtäkään iloa maailmassa — voisi tulla sinulle heräämisen hetkiä — ja silloin saattaisi olla liian myöhäistä. Täällä ikäänkuin astut ulos ihmisyyden piiristä — joko sinun täytyy olla korkeampi ihminen, tai sitten olet piru —. Vielä kerran, poikani, jos sinulle vielä jostakin toisaalta pilkehtii toivon säenkään, niin hylkää tämä hirmuliitto, johon yhtyy vain epätoivo, jollei sitä ole perustanut joku korkeampi viisaus —. Voi pettyä —, usko minua, voi pitää hengen voimana sitä, mikä lopultakin on sentään vain epätoivoa —. Usko minua, minua, ja palaa pois täältä nopeasti!
KOSINSKY. Ei, en pakene enää! Jos pyyntöni eivät liikuta sinua, niin kuule onnettomuuteni tarina. Sitten sinä itse painat tikarin käteeni, ja itse —. Asettukaa maahan piiriin ja kuunnelkaa tarkoin minua.
MOOR. Tahdon kuulla tarinasi.
KOSINSKY. Tietäkää siis, että minä olen böömiläinen aatelismies ja minut teki isäni varhainen kuolema melkoisen ritaritilan herraksi. Seutu oli paratiisillinen, — sillä siinä asui eräs enkeli, — eräs tyttö, jota kaunistivat kaikki kukkivan nuoruuden sulot ja joka oli puhdas kuin aamun valo. Mutta mitäs minä tätä teille! Se kaikuu ohi korvienne — te ette ole koskaan rakastaneet, teitä ei ole koskaan rakastettu —.