SCHWEIZER. Hiljaa, hiljaa, päällikkömme käy tulipunaiseksi.
MOOR. Lakkaa! Tahdon kuulla sen toiste, — huomenna — vasta, kun olen nähnyt verta.
KOSINSKY. Verta, verta — kuulehan edelleen! Sanon sinulle: verta saat sielusi kukkuralleen. — Hän oli porvarissyntyä, saksalaistyttö, — mutta hänen katsantonsa sulatti pois aateliset ennakkoluulot. Aralla kainoudella otti hän vastaan vihkisormuksen minun kädestäni, ja ylihuomenna piti minun viemän Amaliani alttarin ääreen.
MOOR (hypähtää äkisti pystyyn).
KOSINSKY. Keskeltä minua vartovan autuuden hurmiota, kihlajaisvalmistusten kiireistä — minut kutsutaan pikalähetin kautta hoviin. Läksin. Minulle näytettiin kirjeitä, jotka minä muka olin kirjoittanut, ja jotka olivat sisällöltään kapinallisia. Punastuin sitä kataluutta — minulta riistettiin miekkani, minut heitettiin tyrmään, minä menin sekaisin.
SCHWEIZER. Ja sillävälin —? Edelleen vain! Haistan jo paistinkäryn.
KOSINSKY. Siellä minä viruin kuukauden päivät enkä päässyt selville asemastani. Huolehdin Amaliani takia, jolla varmaan minun tähteni oli joka hetki kuoleman tuskat kestettävänä. Vihdoin ilmestyi hovin ensimäinen ministeri, onnitteli minua viattomuuteni ilmitulon johdosta hunajaisin sanoin, luki minulle vapautuskirjelmän ja antoi minulle takaisin miekkani. Nyt riemuiten linnaani, kiitäen Amaliani syliin, — hän oli kadonnut. Keskiyöllä hänet oli viety, mihin, ei tietty Sen jälkeen ei häntä oltu nähty. — Kuin salama kävi läpi sieluni, kiidin kaupunkiin, tutkin asiaa hovissa — kaikki silmät keihästyivät minuun, kukaan ei ollut ymmärtävinään —. Vihdoin keksin hänet erään salaisen ristikon läpi palatsissa, — hän heitti minulle kirjelipun.
SCHWEIZER. Enkö sitä sanonut!
KOSINSKY. Helvetti, kuolema ja paholainen! Siitä se selvisi: hänen oli annettu valita — joko oli minun kuoltava tai hänen antauduttava ruhtinaan rakastajattareksi. Taistellen kunnian ja rakkauden välillä hän teki päätöksensä jälkimäistä totellen — ja (nauraa) minä olin pelastettu.
SCHWEIZER. Mitä sinä teit?