FRANS. Ei vastaväitteitä! Kuules, minä annan sinulle miettimisaikaa vielä kokonaisen päivän. Harkitse vielä asiaa. Onnea ja onnettomuutta — kuuletko, ymmärrätkö? Korkeinta onnea ja surkeinta onnettomuutta! Minä teen ihmeitä keksiäkseni kidutuksia.
DANIEL (hiukan mietittyään). Minä teen sen, huomenna minä teen sen.
(Pois.)
FRANS. Kiusaus on kova, ja tuo ei näy syntyneen uskonsa marttyyriksi —. Olkoon siis onneksenne, herra kreivi! Todennäköisesti saatte huomenillalla nauttia kuolinehtoollisenne! — Kaikki riippuu vain siitä, mitä asiasta ajattelee, ja narri se on, joka ajattelee vastoin etuaan. Isän, joka on ehkä juonut pullon viiniä liikaa, tapaa himo, — ja tuloksena on ihmissikiö, ja ihmissikiötä varmasti ajateltiin viimeksi koko Herkuleen-työn aikana. Nytpä sattuu minutkin tapaamaan himo — ja siitä muudan ihminen heittää henkensä, ja varmaan on tässä enemmän järkeä ja tarkoitusta kuin tuossa hänen syntymässään oli —. Eikö useimpien ihmisten olemassaolo riipu pääasiallisesti jonkun heinäkuunpäivän lämpimyydestä, tai jonkun vuodeliinan viehättävästä näöstä, tai jonkun nukkuvan keittiösulottaren vaakasuorasta asennosta, tai sammutetusta kynttilästä? — Jos ihmisen syntymä on eläimellisen oikun, sattuman työtä, kuka silloin joutuisi syntymisensä kieltämisen takia ajattelemaan jotakin suuriarvoista? Kirottu olkoon imettäjiemme ja hoitajiemme typeryys, jotka turmelevat mielikuvituksemme hirveillä jutuilla ja painavat pehmeihin aivoihimme julmia kuvia rangaistusten täytäntöönpanosta, niin että kylmät kauhun väreet puistattavat vielä miehenäkin jäseniämme vastustamattomasti, kuristavat päättävimmän rohkeutemme, lyövät heräävän järkemme pimeän taikauskon kahleisiin —. Murha! — sen sanan ympäri ikäänkuin lepattaa koko helvetin raivotar-parvi — luonto unohti luoda vielä miehen lisää — napanuora on jäänyt sitomatta — isältä on hääyönä ruumis liukunut käsistä — ja koko varjoleikki on loppunut. Siinä oli jotakin ja siitä ei tullut mitään —. Eikö se merkitse samaa kuin: siinä ei ollut mitään eikä siitä tullut mitään, ja tyhjästä ei sanaa vaihdeta enää —. Ihminen syntyy liejusta, ja mataa hetken aikaa liejussa, ja lisää liejua, ja raukeaa jälleen liejuksi, kunnes hän vihdoin tarttuu ilkeänä tahrana poikansapojanpojan kengänpohjiin. Se on laulun loppu — ihmisen kutsumuksen liejuinen kiertokulku, ja siis — onnellista matkaa, herra veli! Joku pernatautinen leininkalvama siveysintoilija häätäköön ominetuntoineen ryppyisiä ämmiä pois porttoloista ja piinatkoon vanhoja koronkiskojia kuolinvuoteella, — minä en kallista hänelle koskaan korvaani.
(Poistuu.)
KOLMAS KOHTAUS.
Toinen huone linnassa.
Rosvo MOOR toiselta puolen, DANIEL toiselta.
MOOR (nopeasti). Missä neiti on?
DANIEL. Armollinen herra! Sallikaa miespolon pyytää teiltä jotakin!
MOOR. Se on sinulle sallittu. Mitä tahdot?
DANIEL. En paljoa ja kaikki, niin vähän ja sentään niin paljon — sallikaa minun suudella kättänne!